http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

17.12.2014

Pimiä

Veijo Pimiän artikkeli Kivennapalaisessa

"Vuoden 2012 lopulla oli Pimiä nimisiä Suomen kansalaisia kaikkiaan 287. Näistä asui Suomessa 273 ja ulkomailla 14."

Näin Pimiöistä kertoo Veijo Pimiä viime vuonna ilmestyneessä Kivennapalaisessa. Nyt kun katselee samoja tilastolukuja, niin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Pimiöitä on edelleen tuo 287 Suomen kansalaista. Ulkomailla nyt 13, kotimaassa 274.

Täydennän hieman Veijo Pimiän sukukertomusta lisäämällä siihen muutaman kirjavaisyhteyden. Pimiä ei ole suuri suku. Kivennavan Kirjavaisen sukukirjan tauluissa esitellään silti 399 Pimiää.

Kirjavaiset ja Pimiät

Sukunimi Pimiä liittyy Kirjavaisiin jo varhain 1700-luvulla. Erityistä lisäksi on, että ensimmäiset avioliitot liittyvät Kauksamon Kirjavaisiin. 

Pimiät asuivat Voipialassa, toisella puolen Kivennapaa. Sukujen yhteenkietoutuminen ei myöskään ollut yksittäinen sattuma, vaan kysymys on kahdesta liitosta, jossa veljekset naivat serkukset. Näillä suvuilla oli hyvin todennäköisesti ollut aiemminkin yhteyksiä.

Joutselässä sortuivat molemmat suvut

Pimiän suku oli Voipialasta ainakin jo 1600-luvulla. Tuolloin Kivennavan asutus oli harvaa. Kylät olivat parin kolmen savupirtin rykelmiä, usein vain yksittäisiä taloja. Ajoittain ei kylän paikalla ollut mitään. Pimiän tila oli Voipialassa vuosisadan alusta lähtien. Kylän muodosti vuosisadan alussa Matti Pimiän (1580-1634) ja Niilo Soitun tilat. Antti Pimiän tila oli autio.

Pimiöitä asui 1600-luvulla myös Joutselässä, kuten myös Kirjavaisia. Kylässä asui Martti Pimiä vaimonsa ja poikansa kanssa. Sipi Kirjavaisen (1570-1637) poika Erkki Kirjavainen ja hänen poikansa Lasse, sitten myös veli Antti ja Heikki perheineen. Pimiät häviävät Joutselästä 1700-luvun taitteessa, mahdollisesti jo Suurina Kuolonvuosina. Kirjavaiset katoavat myöhemmin, Isonvihan aikana.

Vuoden 1639 henkikirjan mukaan Voipialaa ei ollut, mutta lähistöltä Liikolan henkikirjassa on samana vuonna Tuomas Pimiä. Pimiän tila on Voipialassa taas myöhempinä vuosina. Matti Pimiän tilan isännyys on vaihtunut Tuomakselle (1620-1670) ja vuosisadan lopulla Tuomaksen pojalle Martti Pimiälle (1660-1710).

Suurista kuolonvuosista ja Isovihasta Pimiän suku selvisi Matti Pimiän pojanpojan Martti Pimiän kautta. Matin pojalla Tuomaalla oli neljä poikaa, mutta suku jatkui vain Martti Pimiästä. Martti Tuomaanpojan jälkeläisiä ovat siten ilmeisesti kaikki Kivennavan Pimiät. Martista Pimiän suku haarautuu neljään poikaan, Tuomakseen (1691-1750), Juhoon (1697-1762), Mattiin (1701-1743) ja Pietariin (1703-1785). Matti ja Pietari ottivat vaimokseen Kirjavaisen.

Isoisä Tuomas eli Tuomas Matinpoika Pimiä esiintyi usein käräjillä. Vuonna 1649 hänet tuomittiin 18 markan sakkoihin kuuden mustelman aiheuttamisesta lyömällä. Vuonna 1652 hän oli uhkaillut vouti Pietari Lilliaskoghin asiamiestä Pietari Antinpoikaa viikatteella ja halventavilla puheilla, kun tämä oli perimässä autioveroja, saaden 6 mk sakkoja. Vuonna 1657 hän sai 40 mk sakkoja, kun hänen veljensä Pietarin leski Malin Ristontytär syytti häntä hevosen ottamisesta pantiksi väitetyistä saatavista.


Sukupolvet vaihtuvat eri tahtia

Heikki Matinpoika Kirjavaisen Pihlaisiin ja Kauksamoon asettuneet pojat Matti, Juho, Pietari ja Tuomas olivat samannimiset kuin Pimiän veljekset. Nimiä ei kuitenkaan ole annettu samanaikaisesti. Ratsumies Sipi Kirjavainen ja nihti Matti Pimiä ovat olleet lähes saman ikäisiä, mutta Matti Pimiän pojanpoika Martti Pimiä (1660-1710) oli jo eri sukupolvea kuin Sipin pojanpoika Heikki Kirjavainen (1610-1670). Ikäeroa viisikymmentä vuotta. Heikin pojat olivat Martti Pimiän ikäluokkaa. Olisiko Martti Pimiä jostain syystä antanut pojilleen etunimet Heikki Kirjavaisen poikien mukaan?

Pimiän ja Kirjavaisten sukujen kantaisät olivat samaa sukupolvea. Kirjavaisten serkukset puolisoikseen ottaneet Pimiän veljekset olivat kolmatta polvea. Kirjavaisten Pimiöihin naidut serkukset viidettä sukupolvea. Kuitenkin saman ikäisiä puolisoidensa kanssa. Sukupolvet vaihtuivat Pimiöiden kohdalla huomattavasti verkkaisemmin kuin Kirjavaisten kohdalla.

Pimiöihin naiduissa Kirjavaisissa oli kysymys Juho Kirjavaisen poikien tyttäristä. Heikin pojista Juho oli muuttanut Kauksamoon muiden asettuessa Pihlaisiin. Matti Pimiä (1701-1743) avioitui Juho Kirjavaisen pojantyttären Kaisa Kirjavaisen kanssa. Pietari Pimiä (1703-1785) avioitui Juho Kirjavaisen toisen pojan tyttären Anna Kirjavaisen kanssa. Anna ja Kaisa olivat siis serkuksia. Tämä yhdisti Voipialan Pimiät Kauksamon Kirjavaisiin.

Matti Pimiä ja Anna Kirjavainen asuivat Voipialassa, Pietari Pimiä muutti Kaisan kanssa Kotselkään. Kuten Veijo Pimiä Kivennapalaisessa kertoo, Pietarin jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa on mm. runoilija Ilmari Pimiä.

Suvut kietoutuvat toisiinsa

Kaisa Kirjavainen avioitui miehensä Pietari Pimiän kuoltua vielä Voipialaisen Eenokki Kyllästisen kanssa, Tästä liitosta syntynyt Kaisan poika Pauli Kyllästinen avioitui Katariina Pimiän kanssa. Katariina oli Juho Pimiän pojantytär. Siis tuon edellä mainitun Pimiän veljessarjan kolmannen veljen. Pauli Kyllästisen pojanpoika nai sittemmin Maria Pimiän, joka oli Katariina Pimiän veljen pojantytär. Ja sitä rataa Pimiät ja Kirjavaiset kietoutuivat sukuina toisiinsa.

Veljesten avioituminen serkusten kanssa ei ole tavanomaista, mutta ei tavatontakaan. Vanhan kirkkolain mukaan poika velvoitettiin hankkimaan avioliitolle vanhempien suostumus. Miehen tuli myös anoa tyttöä hänen isältään, joka oli tyttärensä naittaja. Tytöllä ei ollut asiaan juuri sanomista, kuten ei naisilla sananvaltaa muutenkaan. Mies käytti ehdotonta päätösvaltaa perheessä ja vastasi myös omaisuudesta.

Pimiöiden ja Kirjavaisten avioliittojen takana seisoivat ilmeisesti Pimiöiden veljesten isä Matti Pimiä ja toisaalta Juho Kirjavaisen pojat Juho Juhonpoika ja Joonas Juhonpoika. Saattoi Kauksamon Kirjavaisten äijä-Juhollakin olla jotain sanottavaan vunukoidensa naimakauppoihin. Avioliitto oli tuolloin ennen muuta taloudellinen päätös ja sukuyhteisön toimenpide.

Vanhoissa lähteissä naiset merkittiin kirjoihin patronyymeinä vailla sukutaustaansa. Mistä tulivat 1600-luvulla Kirjavaisten vaimot? Seikka, Valpuri, Malena, Aune Vilpontr, Helga Tuomaantr, Liisa Simontr, Maria Juhontr, Maria Mikontr, Maria Eskontr, Mari Sipintr, Valpuri Sipintr, Valpuri Ristontr, Mari Pertuntr…Ja oliko Pimiöiden miniöissä jo aiemminkin Kirjavaisia? Kerttu Matintr, Anna Heikintr, Mari Nuutintr...

Myöhemmin Pimiöiden ja Kirjavaisten sukujen jäsenet avioituvat monessa polvessa. Tuossa 1700-luvun alun Pimiöiden veljessarjassa, Pietari, Tuomas, Juho ja Matti, on jokaisella Kirjavaisia jälkipolvissaan. Kuten on myös Kirjavaisten 1600-luvun loppupuolen veljessarjassa, Pietari, Tuomas, Juho ja Matti, jokaisella Pimiän sukua jälkipolvissaan. Tosin näitä Pimiöiden ja Kirjavaisten sukujen avioliittoja syntyi harvakseltaan, eikä enää kertaakaan niin, että samasta talosta olisi lähdetty uudelle kosiomatkalle saman naittajan puheille.

Liitoissa oli myös yhä enemmän sijaa nuorten omille mielipiteille. Viereisestä kylästähän puolisoa usein katsottiin. Kylien pojat vahtivat mustasukkaisina kylän tyttöjä naapurikylän pojilta, joten maasto oli turvallisempaa edetä, jos talonväki oli jotain kautta jo ennestään tuttua.

Nuoriso etsi puolisoa kirkkomatkoilla, kyläkiikuissa, kihuissa, muissa juhlissa ja talkoissa. Kannaksella on ollut mielenkiintoisia tapoja parinmuodostuksessa. Nuoriso tuppijuhlissa kirkonmäellä ja tytöillä tyhjä puukontuppi vyöllä. Vanhempi naisihminen mainostamassa: “Täss on tyttö tupelle tullut, ken tahtoo, ni tampatkoo.” Poika, joka pisti puukkonsa tytön tuppeen sai seuraavana pyhänä käydä talossa katsomassa oliko hänet vävypojaksi kelpuutettu.

Oven kamanan vierestä seinästä puukkonsa löytänyt sai niine hyvineen lähteä paluumatkalle.

19.11.2014

Pohjolan leijona



Mirkka Lappalainen kirjoittaa kirjassaan Pohjolan leijona elävästi ja mielenkiintoisesti Ruotsin historiasta selvittäen tapahtumien merkitystä itäisten maakuntien eli Suomen kannalta. Lappalaisen käyttämä kieltä ei voi sanoa kuivaksi historiankuvaukseksi:

“Pohjolan nuoren leijonan valtakunta oli laaja. Se oli valon ja pimeyden maa, harvaanasuttu erämaa, jonka repaleisia kalliorantoja yhdisti meri. Valtakunnan itäisessä osassa levisivät suot ja metsät, joiden keskeltä pilkistivät pienet kylät ja pellot. Salakasket piiloutuivat korpien kätköihin. Hallitsijan valta ulottui vain synkkiin linnoihin ja rannikon pieniin kaupunkeihin. Teitä oli vähän, eivätkä ne juuri olleet ratsupolkuja kummenpia. Syksyisin ja talvisin maata peitti pimeys, jota kuu, tähdet ja revontulet valaisivat.”

Teos on voittanut tämän vuoden Tieto-Finlandian. Palkinnon perusteluissa todettiin, että “Pohjolan leijona on tietokirja, joka imaisee mukaansa ja auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet ja keitä olemme.”
Mirkka Lappalainen toteaa kirjan ajankohdan olleen erityisen merkityksellinen Suomelle:

"Suomen historian yksi tärkeimmistä murroskausista oli 1620-luvun taite. Silloin valtakunnan itäinen puolisko jätti taakseen ajan, jolloin pimeää maata hallitsi virkamiesten mielivalta ja aatelisten ja ratsusotureiden väkivalta. Linnoitusten ja miekkamiesten Suomesta tehtiin muutamassa vuodessa elimellinen osa Ruotsin nousevan suurvallan ylhäältä ohjattua valtiojärjestelmää. Suomi pyydystettiin keskusvallan alaisuuteen verkolla, joka oli nerokkaasti suunniteltu ja kattoi niin hallinnon, talouselämän, kirkolliset asiat ja oikeudenhoidon. 1620-luvun puoliväliin mennessä vanhat rakenteet oli purettu ja vanhan maailman toimintatavat jätetty taakse. Muutos oli nopea ja peruuttamaton."

Tämä on mielenkiintoista. Vaikka kirja ei kovin läheltä Karjalan kunnaita tarkastele, valaisee tämä yleinenkin kuvaus Kivennavan Kirjavaisten sukuhistoriaa. Suvun kantaisäksi nimetty Sipi Kirjavainen (1570-1637) oli ratsumies Uudenkirkon Kuuterselästä. Kuuterselässä olevan ratsutilan lisäksi hän hankki hallintaansa myös tilan Kivennnavan Karvalasta. 1620-luvun alussa Sipi Kirjavainen oli yli neljänkymmenen. Ratsupalvelu oli jo takana, aika jolloin Lappalaisen mukaan “pimeää maata hallitsi ratsusotureiden väkivalta”.

Sipi Kirjavaisen poika Matti Kirjavainen (1590-1656) oli Kivennavan Karvalassa käräjätaloa pitävä nimismies. Hänen nimismiesurallaan Ruotsi oli jo “nousevan suurvallan ylhäältä ohjattu valtiojärjestelmä. Matti Kirjavainen osallistui Tukholman valtiopäiville vuonna 1647. Ruotsin itäisistä maakunnista talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajia oli kaiken kaikkiaan neljätoista.

Vaikuttaa siltä kuin isä ja poika olisivat kummatkin olleet aikansa menestyjiä. Seuraavassa sukupolvessa nimismiesisän nimismiespojalle näytti käyvän vähän huonommin. Tosin ilmeisesti Kivennavan Kirjavaisten suku jatkui vain Heikki Matinpojan vastoinkäymisen eli nimismiehen aseman menettämisen ansiosta.

Mirkka Lappalainen ei kirjoita Karjalan historiasta juurikaan. Teksti viivähtää jonkin aikaa Viipurin linnassa ja sen tapahtumissa, mutta ei kulkeudu maaseudulle. Yleistä Suomen olojen kuvausta elävällä kielellä kirjassa kyllä on.

"Maatalous tuotti heikosti. Ruotsissa ei Kustaa II Adolfin aikana eikä myöhemminkään 1600-luvulla ollut minkäälaista maatalouspolitiikkaa, peltojen tuottavuutta ei pyritty lisäämään eikä hallan ja tulvien tuhoja vähentämään. Kaikki uudistukset keskittyivät verotuksen ja verohallinnon tehostamiseen. Tukholmassa tiedettiin hyvin vähän siitä, millä talonpojat elivät ja miten he elantonsa hankkivat. Ajatus siitä, että maataloutta olisi ylipäätään voitu kehittää oli vielä 1600-luvun alussa vieras. Sato riippui säistä, ja ne olivat Jumalan käsissä. Syntiä kaihtamaton, nuhteeton kansa sai hyvän sadon, josta toimeliaat ja kuuliaiset virkamiehet keräsivät veron ja toimittivat verovarat eteenpäin kruunun tarpeisiin. Todellisuus oli toki kovin toisenlainen ja yleensä hyvin ankea.
Vähäväkisyyden ja köyhyyden lisäksi ongelmana oli se, että verot kerättiin suurimmaksi osaksi luonnontuotteina. Kruunu olisi tarvinnut rahaa, jolla maksaa velkoja ja palkkasoturien palkkkoja. Veroparseleiden keruu, jakelu ja säilytys olivat ikuinen ongelma ja johtivat väistämättä hävikkiin. Valtiontalouden ja ennen muuta sotatalouden pyörittäminen vilja- ja kalatynnyreiden, voin ja lihojen voimalla oli vaivalloista ja hidasta."

Ei kirja turhaan Tieto-Finlandiaa ole saanut, hyvin harva historianteos imaisee näin mukaansa. Sama koskee myös Lappalaisen edellistä Suurista kuolonvuosista kertovaa teosta Jumalan vihan ruoska. Kannattaa lukea kummatkin.

24.10.2014

Kuvamuistoja Pihlaisista ja pihlaislaisista




Irma Vilkman on toimittanut  Pihlaisten kyläseuralle jatkoa viime vuonna ilmestyneeseen Muistoja Pihlaisista ja evakoista kirjaseen. Painoasu ja taitto on samankaltainen kuin tuossa myöskin Pihlaisten kyläseuran vuoden 2013 Kirjavaisten sukukokoukseen myyntiin ehtineessä muistelmakokoelmassa. Pehmeät kannet, vähän toistasataa sivua, paljon kuvitusta. Kuvamuistoja Pihlaisista.

Pääpaino on tässä jatkomuistelussa nyt kuvissa. Niitä on löytynyt varsin monenlaisia eri ihmisten pöytälaatikoista. Vihkosen tekee erityiseksi ja mielenkiintoiseksi kuvien avaaminen kertomuksiksi. Irma Vilkman on tehnyt suuren työn haastattelemalla kuvia julkaisuun luovuttaneita ihmisiä, etsinyt ja kirjannut tarinoita kuvien taustalta.

Pihlaisten kylä oli Kirjavaisten kylä. Vuonna 1677 ennen Suuria kuolonvuosia veljekset Matti, Pietari, Tuomas, Juho ja Jonas muuttivat Pihlaisiin ja ottivat haltuunsa siellä olleet autiot. Kolme heistä jäi asumaan kylään perheineen. 

262 vuotta myöhemmin vuonna 1939 Talvisodan syttyessä Pihlaisissa oli taloja 72 ja asukkaita 345. Kirjavaisen poikien jälkeläisiä asui 61 talossa. Pihlaisista oli kasvanut Kirjavaisten kylä, suku toki laajeni pitkin Kannaksen rajaseutua muuallekin. Ja nyt sitten suvun kotipaikat ovat ympäri Suomea.

Kirjasen julkaisijana on Pihlaisten kyläseura. Sukuseura Kivennavan Kirjavaiset on toki myös kiinnittynyt Pihlaisten muistoihin. Sukuseuran jäsenistö on Pihlaisten kautta maailmalle lähteneiden Kirjavaisten jälkeläisiä.  

Sukukirjan ilmestymisen jälkeen kaikki kerätty tieto Sipi Kirjavaisen jälkipolvista on sukutauluina kirjan kansien sisällä. Tieto siis myös muualla asuneista Kirjavaisten sukuhaaroista. Heitä kuitenkin kuitenkin on suuri enemmistö, joten seuran jäsenpohja voisi olla tulevaisuudessa mielellään laajempikin.

Pihlaisten kuvamuistojen kaltaisia teoksia ei koskaan ole liikaa. Dokumentteja ja kuvia suvun vaiheista ei kannata jättää pöytälaatikkoon. On kulttuuriteko toimittaa ne julkaisuksi asti.

Tarinaa, kuvia ja dokumentteja oman isoisäni isästä Jooseppi Kirjavaisesta ja hänen pojistaan Pihlaisten kyläseuran uusimmassa julkaisussa.


4.10.2014

Ensimmäiset 100

Karjala-DNA projekti käynnistyi syyskuun puolivälissä. Vajaassa kuukaudessa tähän projektiin on liittynyt sata näytteen antanutta. Tarkalleen laskien projektissa on mukana tällä hetkellä, lokakuun alussa 2014

- YDNA-tuloksia 84 
- mtDNA-tuloksia 51
- FF-tuloksia 57
- Geno 2.0 - siirtoja 7
- BigY -tuloksia 6
- analysoituja näytteitä yhteensä 100

Isälinjatestissä YDNA on suurin aineisto tällä hetkellä. Tämä voidaan ottaa vain miehiltä. Sekä miehet että naiset voivat tutkituttaa myös äitilinjansa perimän mtDNA-testillä. FF eli Family Finder on "serkkuhaku", eli se tutkii geneettistä etäisyyttä eri henkilöiden välillä.

Kun ajattelee projektin tavoitteita tämä on vielä vähän. Tilastollisten päätelmien ja johtopäätösten teko luovutetun Karjalan sukujen yhteyksistä vaatii oleellisesti suuremman aineiston. Sukujen siirtymien arviointi pitäjittäin ja haploryhmittäin ei näin suppealla otannalla ole mahdollista.
Paljon tämä on siihen nähden, että Karjala-DNA on kerännyt mukaansa jäseniä vasta vajaan kuukauden. Projekti on siihen nähden lähtenyt käyntiin todella voimallisesti.

Projektin administraattori on Ahti Kurri, laajan asiantuntemuksen karjalaisesta sukututkimuksesta takaa Kalevi Hyytiä. Projektin kehittyessä ja osaaminenkin laajenee ja syvenee uusien jäsenten myötä.

Projektilla on facebook-ryhmä. Ryhmään on tervetullut jokainen, jolla jotain juuria luovutetun Karjalan alueella on. DNA-näyte ei siis ole pääsyvaatimuksena, ryhmän keskustelua seuraten voi arvioida onko kiinnostusta kantamaan oman kortensa yhteiseen kekoon.



Karjala-lehti kiinnostui DNA projektista

16.9.2014

Tarton rauha


Suuren enemmistön mielestä on todennäköisesti näinä päivinä viisainta olla haikailematta Tarton rauhan rajoista. Ukrainan sotatapahtumia seuratessa tuntuu pikemminkin hyvältä, että suurkaupunki Pietari ei sijaitse enää aivan Suomen rajan tuntumassa. Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä mieltä. Kovien kansien sisälle painettu kokoelma mielipidekirjoituksia, jotka perustelevat päinvastaista, on juuri tullut painosta. On tosin ilmestynyt tavoitteensa kannalta vähemmän otolliseen aikaan.

Punaisena lankana ja perusteluna kirjassa on, että on tapahtunut suuri historiallinen vääryys. Että Tarton rauha on laillisesti neuvoteltu sopimus, jota olisi edelleen kunnioitettava.

Karjala takaisin

Tarton rauha ry yhdistyksen kirjan "Itsenäisen Suomen rajat", alaotsikkona "Tarton rauha 1920 ja kokonaisen Suomen puolesta".

Verkkosivullaan yhdistys ei anna mitään yhteystietoja. Kirjan on omakustanteena toimittanut Valto Peiponen. Kirjoittajia on 14. Kirja koostuu heidän eri lehdissä julkaistuista mielipidekirjoituksista ja artikkeleista. Lisäksi kirjaan on koottu julkaisevan yhdistyksen toimintaan liittyviä puheita ja asiakirjoja. Kirjassa esitellään myös Tarton rauhansopimus ja sen syntyvaiheet.

Esipuheessa todetaan:
"Tämän teoksen tavoitteena on omalta osaltaan valaista Tarton rauhan voimaanpalauttamisen merkitystä ja myönteisiä vaikutuksia molempien maiden, Suomen ja Venäjän, sekä näiden kansojen välisen aidon luottamuksen, yhteistyön ja rauhanomaisen rinnakkainelon onnistumisen kannalta. Teoksen artikkelit on koottu usean vuoden ajalta eri asiantuntijoiden kirjoituksista, esitelmistä sekä aihepiiristä käydyistä keskusteluista ja haastatteluista eri tilaisuuksien yhteydessä. Ne ovat syntyneet yksinkertaisesta ja selväpiirteisestä asiasta ja tapahtumaketjusta kummunneen kompleksisen poliittisen asenne- ja mielipidesuman selvittämisen toivossa."



Rauhan utopia

Toisen näkökulman Tarton rauhaan voi lukea kenraali Gustav Hägglundilta. Pampfletissaan Rauhan utopia kenraali tekee arviota nykyisestä maailmanpolitiikasta sotilaan kokemuksellaan ja vahvalla historiantuntemuksellaan.

Hägglundilla on selkeä kuva Tarton rauhan merkityksestä. Hän kertoo, että Pietarin kaupungin perustamisesta lähtien Venäjä on aina pyrkinyt saamaan sille riittävän suojavyöhykkeen.

"Pietari Suuri valtasi Suomen ja lähetti kasakat Pohjanmaalle luomaan sadan kilometrin syvyisen asumattoman suojavyöhykkeen tappamalla kaikki siellä asuvat suomalaiset. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Venäjä kuitenkin tyytyi kapeampaan pääpiirtein nykyisen valtakunnanrajan itäpuoliseen suojavyöhykkeeseen. Tämä Pietari Suuren raja on sen jälkeen ollut vähin, mitä venäläiset ovat hyväksyneet Suomen suunnalla. Yli 300 vuoden aikana suojavyöhyke on ollut vain 21 vuotta Venäjän kontrollin ulkopuolella, nimittäin sen heikkouden aikana vuosina 1918-1939."

Tuossa lienee ydinkohta Venäjän intresseistä Suomen suuntaan 1700-luvulla. Venäjä tyytyi Karjalankannakseen, koska tämä oli sen tavoite. Isoviha alkoi Karjalankannaksen hävittämisellä ja autioittamisella, mutta kun Ruotsin joukot juoksivat edellä, niin venäläiset tulivat perässä Pohjanmaalle asti. Siellä jatkettiin sitä, mitä Karjalassa oli aloitettu. Kannattaa toki muistaa, että samanlaista hävityssotaa kävi silloin myös Ruotsi sen minkä pystyi. Puolalaiset ovat vieläkin katkeria Ruotsille hakkapeliittojen hirmutöistä.

"Kun koko Suomi oli Pietarin etumaastona ei erillistä suojavyöhykettä tarvittu. Vanha Suomi, vuosina 1721 ja 1743 Venäjään liitetty suomalaisten asuttama alue, palautettiin suuriruhtinaskunnan yhteyteen"

1800-luvulla koko Suomi oli suojavyöhyke. Sekin kuulostaan järkeenkäyvältä. Samoin kuin se, että tätä suojavyöhykettä oli tarpeen ryhtyä mahdollisuuksien mukaan venäläistämään. Mikä kuitenkaan ei taltuttanut nousevaa kansallisvaltioajatusta, vaan oli bensan heittämistä liekkeihin. Suomen venäläistämistoiveet kariutuivat vallankumouksen pyörteisiin ja Suomen itsenäisyys toteutui sisällissodan varjossa.

"Sotatoimet loppuivat vuonna 1920 Tarton rauhaan, jonka rajanveto noudatti suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välistä rajalinjaa. Venäjä luopui Pietarin suojavyöhykkeestä, mutta vain väliaikaisesti. Suomen itsenäisyys oli ikään kuin ehdollista, Venäjän heikkoudesta riippuvaista. Heti tilaisuuden tullen vuonna 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen."

Historiaa pähkinänkuoressa. Toki nämä lainaukset ovat irti muusta tekstistä, muutakin Hägglund kertoo Suomen ja Venäjän historiasta, mutta Tarton rauhan paikka on kenraalin mielestä tämä. Nykyisestä Kannaksesta hän toteaa sinne asutetun evakkoon lähteneiden suomalaisten tilalle "luotettavampia ukrainalaisia ja venäläisiä siirtolaisia. Heidän jälkeläiset asuttavat nyt rapistumaan päästettyjä Karjalan kunnaita, muuta kotiseutua he eivät tunne. Heistä se vasta meille riesa tulisi, jos luovutettu alue joskus palautuisi Suomelle."

Historia kulkee kulkuaan

Kirjavaisten suvun historiassa Tarton rauha oli suuri käänne. Kuten kaikilla evakkosuvuilla.

Mutta Kivennapa oli rajapitäjänä liukumassa Pietarin kuvernementtiin, siis osaksi Inkerinmaata monet kerrat.

 1500 ja 1600-luvuilla hävitykset ja sota oli läsnä lähes jatkuvasti Ruotsin rakentaessa suurvaltaansa ja työntyessä Karjalaan. 1700-luvun alkupuolelta lähtien Kivennavan pitäjä, suvun asuinsijat kuuluivat Venäjään. Nyt alkoi pitkä rauhan aika. Karjalankannas oli Ruotsilta valloitettua voittomaata, jota hallinnointiin Ruotsinvallan aikaisella lainsäädännöllä. Käytännössä siis naapuristaan Inkerinmaasta ja siellä sijaitsevasta Pietarista eriytetty alue, joka kuitenkin oli kiinteässä vuorovaikutuksessa Pietariin ja taloudellisesti siitä riippuvainen.

Venäjän vallattua sadan vuoden kuluttua Ruotsilta koko Suomen tämä ns. Vanhaksi Suomeksi kutsuttu alue liitettiin Tsaarin määräyksellä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Karjalankannas palautui muun Suomen yhteyteen. Venäjän hovissa napistiin, että mehän valloitimme Suomen Ruotsilta, mutta nyt tämä Suomi on kaapannut osan Venäjää. Tsaarilla oli kuitenkin tähän ratkaisuun perustelunsa.

Suomen itsenäistyttyä käynnistettiin rajaneuvottelut Suomen ja Venäjän välillä ja aluekysymykset olivat neuvotteluiden vaikein osa. Suomi toivoi suomensukuisten lähikansojen asuttamien alueiden liittämistä Suomeen. Venäläisten kanta rajakysymykseen neuvotteluiden alkaessa oli, että paras ratkaisu olisi säilyttää ne rajat, jotka Suomen Suuriruhtinaskunnalle oli määritelty. Pienin poikkeuksin tosin. Poikkeuksiin kuului Kannaksen rajalinjan oikaisu loitommalle Pietarista. Lopputulemana neuvotteluista Tarton rauhan itäraja noudatti Suomen Suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välistä rajaa vuodelta 1812 aina 68 leveyspiirille lisättynä Petsamon alueella.

Rauhanneuvotteluissa kiisteltiin sukumme asuinseuduista. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun nämä olivat rajankäynnin kohteina. Kannaksen rajapitäjiä Pietarin kaupungin liepeillä oli moneen otteeseen ennen Suomen itsenäistymistä yritetty siirtää Pietarin kuvernementtiin, siis Venäjälle. Ne säilyivät osana Suomen Suuriruhtinaskuntaa osin kuin sattuman kaupalla.

Venäjän vallan aikana rajapitäjät olivat täynnään pientiloja, joissa elanto ei tullut maasta vaan kaupankäynnistä Pietariin. Pietarissa käytiin ansiotyössä ja sinne meni kaupaksi kaikki. Vasta Suomen itsenäistyminen sulki rajan. Entinen tulliraja muuttui kahden maailman väliseksi rajaksi.

Elinehdot rajapitäjissä saivat uuden suunnan kun Suomi ryhtyi nostamaan Kannaksen maanviljelyä jaloilleen. Tuo kehitys katkesi sitten Talvisotaan, Jatkosotaan.. ja sen jälkeen Tarton rauha oli jo osa historiaa. Se maailma ei enää palaa.






29.6.2014

Sukuseuran vaakuna


Kivennavan Kirjavaisten sukuseuravaakunan ensimmäisiä luonnoksia

Yleinen käsitys sukuvaakunoista on, että ne ovat kuuluneet ainoastaan aatelistolle. Käsitys on väärä, koska ns. porvarilliset vaakunat syntyivtä samanaikaisesti aatelisvaakunoiden rinnalla, kuten myös kaupunkien, kiltojen, luostareiden ja piispojenkin vaakunat.
Keskiajalla oltiin hyvin tietoisia oikeudesta kantaa henkilökohtaista tai sukuvaakunaa. Alkuaan sukuvaakunat olivat henkilövaakunoita, jotka periytyivät suvussa.
Sukuseuravaakunaa ei pidä sotkea periytyvään sukuvaakunaan vaan se on kuin minkä tahansa seuran tai yhdistyksen vaakuna. Sukuseuroilla on usein nykyisin mietittynä oma vaakuna. Aihe etsitään suvun menneisyydestä ja seuravaakuna yhdistää suvun jäseniä.

Vaakuna suunnitellaan


Melko pian sukuseuran perustamisen jälkeen ryhdyttiin  puhumaan sukuvaakunan tarpeellisuudesta. 
Sukua kuvaavaksi aiheeksi nousi hevonen.

Heraldiikassa hevonen on vapauden, vahvuuden, kestävyyden ja nopeuden tunnus. Kirjavaisen sukuseuran vaakunassa hevosella viitattiin melkeinpä ainoaan tietoon, mikä sukuseuran alkuaikoina kantaisäksi nimetystä Sipi (Sigfrid) Kirjavaisesta tiedettiin.  Sipi oli ratsastaja.

Mistä ratsastaja saapui?

Ensimmäinen sukuvaakunaselvitys
Perusteellisesti pohdittu ja pitkään pöydällä pyöritelty vaakunaluonnos lähetettiin vuonna 2003 ensimmäisen kerran Suomen Heraldiseen seuraan arvioitavaksi. Tuohon ensimmäiseen yhteydenottoon oli vaakunaselityksen perusteluihin kirjattu: "Oletetaan ja asiaa tutkitaan: Ratsumies Sipi on Ruotsin kuninkaan käskystä tullut Karjalankannakselle, Kivennavalle Paraisilta Kuusiston linnan naapurista Kirjalan salmen yli hevosensa uittaen 1500-luvulla"

Sipistä oli tullut sukuseurassa myyttinen hahmo. Sipin pojasta Matti Kirjavaisesta tiedettiin paljonkin, mutta hänen isästään hyvin vähän. Ratsumies tämä Sipi oli, mutta muuta tietoa ei sukuseuralla ollut.

Heraldiseen seuraan lähtenyt kirjaus on seurausta juuri tuolloin keskusteluun nousseesta lähdeviittauksesta. Hataralta pohjalla tehty oletus.

Edelleenkin me liikumme melko pimeässä sukuseurassa kantaisäksi nousseen Sipin suhteen. Tiedämme hänen varsin todennäköisesti asuneen Uudellakirkon Kuuterselässä elämänsä loppuun asti. Uudellakirkolla asuneet Kirjavaiset olivat jo tiedossa sukuseuralla, mutta se ei estänyt valitsemasta vaakunaselitykseen oletusvaihtoehdoista kaikkein kiehtovinta. Sipi oli ratsastanut Kivennavalle Flemingin rakennuttaman Suomen vanhimman kartanon mailta. Onhan siellä Paraisilla toki myös Kirjalan kylä.

Historialliset lähteet ovat vaikeaselkoisia, usein harhaanjohtavia, helposti väärin tulkittavissa ja oletuksilla on helppoa täyttää lähteiden jättämiä aukkoja. Mitähän tietoja me suvun menneisyydestä tänään ymmärrämme väärin? Nyt tiedetään Sipin asuneen Uudenkirkon Kuuterselässä ja hänen poikansa Matti asettui Kivennavalle.

Kuuterselän Kirjavaiset

Vuoden 1602 lähteen mukaan Kuuterselän vapaita talonpoikia oli Heikki ja Sipi Kirjavainen ja heidät mainitaan vuoteen 1632 asti, jonka jälkeen Heikki Kirjavaisen tilalla asuu Paavo Kirjavainen.
Sipin vaimo Seikka mainitaan vuoden 1638 lähteessä. Tuolloin tilalla asuvat vielä Sipin pojat Matti ja Heikki vaimoineen.
Kirjavaisia on Kuuterselällä useita. Vuonna 1647 Kuuterselällä asuu Tuomas Kirjavainen vaimonsa ja veljensä perheen kanssa. Toisessa talossa asuu Yrjö Kirjavainen vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Vuonna 1652 Heikki Kirjavainen ja vaimonsa Malin sekä Tuomas Kirjavaisen poika Juho ja vaimonsa Valpuri. Vuonna 1659 mainitaan myös Heikki Kirjavaisen Yrjö-poika vaimoineen. Juho Kirjavainen vaimoineen näkyy lähteissä Kuuterselässä viimeisen kerran vuonna 1667, Yrjö Kirjavainen vuonna 1679.
Kirjavainen nimi häipyy Kuuterselästä 1700-luvulle tultaessa. Mistä Heikki ja Sipi Kuuterselälle tulivat? Olivatko he veljeksiä? Ketkä olivat heidän vanhempansa? Ovatko he tulleet Uudenkirkon Kirjavalasta ja mitä sukua he olivat Kirjavalan Kirjavaisille?

Vaakunan rekisteröinti

Sukuseuran vaakuna sai lopullisen muotonsa vasta vuonna 2006. Heraldiseen seuraan tehdyssä anomuksessa vältettiin nyt spekuloimasta kantaisään alkuperää. Kuvaus Sipistä on toki edelleen painottunut tietoon ratsumiestaustasta.

"Kilven punainen väri valittu kuvaamaan suvun karjalaisuutta. Karjalan ja Kivennavan vaakunassa punainen kilpi.
Hevonen viittaa suvun kantaisään. 1600-luvun alussa elänyt Sipi Kirjavainen oli ammatiltaan 'ratsastaja', alueen talonpoikien taisteluvalmiudessa pitämä ratsusotilas. Hevosen hulmuava, liekehtivä harja kuvaa ajan levottomia oloja yhtämittaisten taistelujen ja ryöstöretkien aikakaudella.
Poikittainen aaltokoroinen palkki kuvaa Pihlaisten kylän halki juoksevaa Härkäjokea ja kypsänä aaltoilevaa viljavainiota."







26.5.2014

Ensimmäiset mietteet Y-DNA testin tuloksista

Family Tree DNA otattaa geeninäytteen posken sisäpinnalta hieromalla.
Näyte suljetaan säilytysaineen sekaan putkiloon ja postitetaan laboratorioon Houstoniin.
Marraskuussa kävin kuuntelemassa  Marja Pirttivaaran luentoa DNA-sukututkimuksesta. Geenien antama tieto on sinänsä vakuuttava, mutta en oikopäätä lähtenyt perimääni testaamaan. Sain vaikutelman, että minua kiinnostaneisiin kysymyksiin ei löytyisi vastausta:

Voiko näillä testeillä osoittaa Muolaan Kirjavaisten, Kivennavan Kirjavaisten, Suistamon Kirjavaisten tai Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun Kirjavaisten yhteydet? 

Asia ei kuitenkaan ole päästänyt pihdeistään. Pitkin talvea olen eri yhteyksissä ja kokoonpanoilla pohtinut mahdollisuutta siirtokarjalaisten sukujen geneettisen perimän selvittämisestä sukututkimuksen tarpeisiin. Jonkilainen Karjala DNA projekti on kypsymässä. Tiedotustilaisuus tästä kokosi toukokuun alussa Karjalatalolle Helsinkiin nelisenkymmentä asiasta kiinnostunutta sukuseurojen jäsentä.

Suomessa on nelisentuhatta ihmistä testannut geeniperimäänsä Family Tree DNA tutkimuslaitoksen kautta. Tuo tutkimuslaitos hallitsee markkinoita ja koska testin hyöty perustuu vertailuaineistoon, joten 90% markkinaosuus on hyvä suositus.

Hyvissä ajoin tuota Karjala-DNA hankkeen käynnistymistä olin tietenkin tilannut jo testin isälinjastani. Mutta testin tulokset tulivat vasta nyt parin kuukauden päästä testin lähettämisestä.

Näyte postiin  

Tilaamani isälinjatesti on Y-DNA67.  Ei kaikkein halvin, mutta vertailuaineistoltaan jo tarjolla olevista hyvä. Pari tuhatta suomalaista on tehnyt tämän tason testin ja kun siihen vielä liittää tarjolla olevan vertailuaineiston muista testitasoista vertailtavia on jo 4155 suomalaista testattua. Pieni määrä vielä sekin, joten ensimmäisten joukossa tässä ollaan.

Poskesta sipaistun sylkinäytteen postitin maaliskuun loppupuolella. Ensimmäiset tulokset ropsahtivat verkkosivulle tilausnumeron ja salasanan taakse toukokuun puolivälissä.  Ensin saapuivat lyhyimmän testatun geenipätkän eli 12 merkin tulokset.

Sähköposti-ilmoituksia tuli muutaman päivän välein tietojen täydentymisestä. Parin viikon sisällä tilaus oli täydellisesti tutkittavana tuohon 67 merkin eli markkerin tasoon asti.

Y-DNA67 tarkoittaa sitä, että tutkitaan 67 DNA-rihman kohtaa. Halvin tilattava isälinjan testi katselee siis 12 kohtaa vain isän puolelta periytyvästä Y-gromosomin DNA:sta. Kalleimpiakin löytyisi, mutta niiltä tasoilta on  kovin vähän vertailuaineistoksi sopivia testattuja. Saat ehkä tarkempaa tietoa, mutta  tuolla tasolla testattuja on harvassa. Joten on luultavaa, että ei kannata.

Minulle tämä Y-DNA67 taso näyttäisi antavan ihan tarpeeksi asioita pureksittavaksi. Nyt näyttäisi edellinen taso Y-DNA37 jo antaneen ilmeisesti merkittävimmät yhteystiedot kaukaisiin sukulaisiin.

Y-DNA67 antoi vain kolme osumaa, jotka kaikki olivat varsin kiinnostavia jo Y-DNA37 tasossa.
Osumat ovat siis henkilöitä, joiden geneettinen etäisyys on riittävän pieni, että ne ovat kirjattu tuloksina ja tuo vastaavuus ilmoitetaan. Jatkossahan näitä voi putkahtaa lisää kuin sieniä sateella kunhan kaukaiset tai miksi ei läheisemmätkin sukulaiset kiinnostuvat testailemaan omaa isäperimäänsä.

Ensimmäiset tulokset

Ensimmäinen testauksen taso Y-DNA12 tuotti osumia yli 300. Näistä seitsemässätoista oli täysi geneettinen vastaavuus ja muissa löytyy yksi eroavuus, siis mutaatio perimässä. Testattu pätkä on kuitenkin niin pieni, että kanssani samaa haploryhmää kaikista osumista on vain 88 ja täyden geneettisen vastaavuuden saaneista kymmenen. Testi on siis niin karkea, että piiloon jää niin paljon mutaatioita, että halporyhmäkin pääsee vaihtumaan. Haploryhmäni ja samalla sitten muidenkin Sipi Kirjavaisen jälkeläisten halporyhmä on muuten N-M232.

Perimässä tapahtuneiden mutaatioiden avulla on päästy muodostamaan käsitys kansojen ja ihmisryhmien liikkeistä. Kirjavaiset kuuluvat ryhmään N, joka Afrikasta Lähi-Itään siirryttyään koukkasi Kiinan kautta Siperiaan ja sieltä Suomeen. Noin 60% suomalaisista kuuluu tähän ryhmään.

N jakautuu alaryhmiin joista yksi on M232. Lähellä olevat isälinjalaiset kuuluvat tuohon ryhmään, joten osumista nämä ovat tärkeitä. Kun pohditaan sukulaisuutta, pitää pitää mielessä, että nyt tarkastellaan vain isälinjaa. Sukusuhteet voivat olla hyvinkin läheiset erilaisten isälinja-äitilinja-kombinaatioiden kautta, mutta ne eivät tule tässä näkyviin.

Kalevikin osui

Sukututkijamme Kalevi Hyytiä tuli minun osumiini 12 markkerin tasolla. Geneettinen ero on yksi mutaatio. Kalevi on myös isänpuolelta haploryhmää M232. Kalevi on siis myös tehnyt tämän Y-DNA37 testin tällä houstonilaisella tutkimuslaitoksella, jolla on 90% markkinaosuus geneettisessä sukututkimuksessa.

Kalevi Hyytiä on äitinsä puolelta Kirjavainen. Mutta jokin yhteys Hyytiöillä ja Kirjavaisilla on ollut kaukana menneisyydessä sellainen, että isälinjat yhdistyvät.  Tosin näillä tiedoilla tuo yhteys voi olla yli tuhannenkin vuoden takana, ehkä siellä kun ensimmäiset länsisuomalaiset muuttivat uudisasukkaina Karjalankannakselle.

Siirtokarjalaisten suvuissa on tehty varsin vähän geneettistä sukututkimusta. Ei Kirjavaisissa eikä kovin paljon muissakaan lähisuvuissa. Nimet Pyykkö ja Pohjalainen on näytteiden antajajat sijoittaneet Kivennavalle. Kumpikin sukunimiä, jotka esiintyvät varsin paljon Kirjavaisten sukukirjassa. Mutta näytteidenantajien esi-isikseen nimeämiä ei kirjasta löydy. Toinen esi-isä sijoittuu 1600-luvulle, toinen 1800-luvulle. Jokin isälinjayhteys meitä yhdistää jostain historian hämäristä.

12 markkerin täysosumat sijoittuvat pois luovutetusta Karjalasta Savonlinnaan, Leppävirralle, Pohjois-Pohjanmaalle ja Ruotsin suomalaismetsiin. Pitääpä lähettää sähköpostia näille näytteidenantajille. Mitä tietoja heillä isänpuolen suvustaan on? Tiedot tosin päättyvät aina kirjallisten lähteiden loppuessa. Silloin jää vain arvailtavaksi missä ja milloin yhteinen esi-isämme on elänyt.

Y-DNA25

Toinen edellistä vähän pidempi pätkä tutkittua DNA-rihmastoa vähentää jo osumia merkittävästi. Luovutetussa Karjalassa ei ole mitään. Yhden mutaation takana on kaksi osumaa, toinen Korpilahdella ja toinen Nurmossa. Täysosumia ei ole. Kahden mutaation takana olevat osumat siroutuvat aika laajasti Suomeen, Ruotsin suomalaismetsiin ja jäämeren rannalle. Nämä kuitenkin varmistavat samaa viestiä mihin haploryhmäkin jo viittasi. Isälinja Kivennavan Kirjavaisilla on siirtynyt Kannakselle lännestä. Pohjois-Savossahan tämä haploryhmä on todella vahvasti edustettuna.

Y-DNA37

Tällä tasolla mutaatioiden määrä kasvaa eli lähiosumat katoavat. 3 geneettisen eron eli askeleen päässä on kaksi osumaa. Toinen osuma on edellisessä testissä ollut nurmolainen Molander 1700-luvulta. Toinen on Teuvalta 1800-luvulta. Ei sukunimeä, pelkkä patronyymi. Pohjanmaalla ei monellakaan ollut sukunimeä tuohon aikaan. Sukunimikäytäntöhän on vanhastaan itäsuomalainen.

Loput osumat ovat neljän askeleen päässä, täytyy perehtyä myöhemmin, jos niissä on mitään mielenkiintoista. Kovin läheisiä isäpolven edustajia ei siis ole testattu, ei ainakaan tässä geneettisen sukututkimuksen markkinajohtajana keikkuvassa tutkimuslaitoksessa. Alkaa näyttämään siltä, että vielä tarvitaan lisää vertailutestejä sekä Kirjavaisista että muista lähellä olevista karjalaissuvuista, jotta Sipi Kirjavaisen alkujuuret selviäsivät. Mutta Pohjanmaan yhteys tuntuu nyt kiinnostavalta. Ovatko nämä osumat samaa savolaisekspansiota joka toi Sipin esi-isät Karjalaan vai onko tapahtunut muuta siirtymää? Karjalankannaksen väestöä on tuhottu ja aluetta on asutettu uudelleen monta kertaa historian aikana.

Y-DNA67

Pari päivää sitten tulivat viimein viimeiset tulokset. Tai viimeiset tältä erää. Jatkossa ropsahtaa postilaatikkoon tieto aina kun joku riittävän läheisen geeniperimän omaava on näytteensä antanut. Mutta tätä odotellessa täytyy ottaa yhteyttä näihin henkilöihin. Vaivaiset kolme osumaa ja kaikki seitsemän askeleen päässä. Siis  sukulaisuus suorassa isälinjassa on meillä 20-30 sukupolven takana. Lähempänäkin voisi olla. Geneettinen etäisyys siis kasvaa, koska tutkittavaa perintöainesta on enemmän ja mutaatioitakin mahtuu siihen rihmanpätkään enemmän.
1700-luvulla elänyt nurmolainen Jaakko Iisakinpoika Molander on mukana tässäkin tasossa. Kaksi muutakin osumaa on  Pohjanmaalta.
Ilmeisesti yleensä tästä isälinjatestistä aukeaa paljon enemmän tietoa. Mutta kuten epäilin, tietoa ei heru, koska sukulaisia ei ole testattu. Lisäksi karjalaisilla suvuilla on menneiltä vuosisadoilta suhteellisen paljon geneettisiä pullonkauloja, joten isälinjaa ei ole niin viljalti kuin monilla muilla seuduilla.
Joten epäilyni osoittautuivat aiheellisiksi. Geenitesti isälinjasta ei tuottanut vastauksia Kirjavaisten yhteyksiin ja alkuperään. Ainakaan vielä.
12 markkerin tasolla Y-DNA tuottaa valtavan määrän osumia, mutta informaatio on kuitenkin perin epävarmaa. Vertailu toiseen näytteeseen saattaa vaikuttaa osuvan lähelle, mutta todennäköisesti piiloon jää tällä testitasolla niin paljon mutaatioita, että isälinjamme yhtymäkohta on jossain vuosituhannen takana ja kauempanakin. Jokainen näytteenantaja on ilmoittanut kaukaisimman tiedossaan olevan esi-isänsä asuinpaikan. Nämä tiedot vaihtelevat 1800-luvusta 1600-luvulle.

Mistä Kirjavaiset ovat kotoisin?

Alajärvellä ja Lappajärvellä on eräs Kirjavaisten suku. Pohjanmaalle sijoittuvat osumat saattavat olla tärkeitä. Onko Kivenavan ja Pohjanmaan Kirjavaisten yhteinen sukunimi pelkkää sattumaa? Sielläpäin jos joku sopiva henkilö viitsisi pyyhkäistä tikulla poskeaan ja pistää putkiloa postiin niin kerralla voisi ratketa monta kysymystä. Tai sitten ei.

Kirjavaisia on siellä täällä Pohjois-Karjalassa ja Savossa. Luovutetussa Karjalassa oli Kivennavan lisäksi Kirjavaisia Pyörittäjän kylässä Suistamossa Laatokan rannalla. Onko näillä yhteys ja mikä se on? Paljon muitakin kysymyksiä on vielä vastausta vaille.

Perinteinen sukututkimus jättää nimisukujenkin yhteyksistä paljon arvailujen varaan. Lisäksi perinteinen sukututkimus on pelkästään vanhoihin asiakirjoihin nojautuvia oletuksia. Papit ovat aina tehneet virhemerkintöjä tai heille on ehkä kerrottu puutaheinää. Mutta ei se mitään.  Entisaikojen ihmiset ovat eläneet ja kaikki tieto heistä ja heidän yhteyksistään on mielenkiintoista.

Geneettinen sukututkimus tarjoaa meille tämän rinnalla mahdollisuuden nähdä kiistatonta faktaa enemmän mitä epävarmat kirjalliset lähteet koskaan tulevat näyttämään. Tämä faktatieto tosin täydentyy sen tahdissa, että näiden kysymysten kannalta oikeat henkilöt kiinnostuvat asiasta. Joten pyörittelen palapelin ensimmäisiä palasia ja ihmettelen vielä mihin tämäkin nyt kuuluu. Kun muutkin asiasta innostuvat saadaan hyvinkin näkymään kuva, jota perinteinen sukututkimus ei pystyisi koskaan tuottamaan.




5.5.2014

Paluumuuttoa jatkosodassa

Sukukirjan tiedot eivät ole koskaan valmiit. Suvussa tapahtuu ja aina löytyy uusia tietolähteitä vanhoihin tapahtumiin. Sellaisiakin tietolähteitä, jotka periaatteessa olisivat olleet käytettävissä sukukirjan painoon mennessä, mutta kun eivät olleet. Esimerkki tällaisesta Kirjavaisia koskevasta täydentävästä tiedosta on vuonna 2008 ilmestynyt Martti Soikkelin kirja Vaitelias mies.

Kirjan alussa ollaan rovaniemeläisen eläkeläisen, työnjohtaja Matti Levosen hautajaisista. Saattoväen joukosta käydään laskemassa arkulle havuseppele, jonka nauhassa lukee: Matti Levosen muistoa kunnioittaen Heimopataljoona 3:n aseveljet.

Vainajan omaisista ei kukaan ollut kuullutkaan Heimopataljoonasta 3:sta, eivätkä he ymmärtäneet mistä on kysymys. Tämä  joukko-osasto koottiin venäläisistä sotavangeista. Sotavangeista, jotka olivat suomensukuista alkujuurta, pääosin inkeriläisiä.

Tiedettin, että Matti Levonen oli ollut rintamalla, mutta suomalaisessa joukko-osastossa. Ei hän koskaan sodasta puhunut, mutta syntyperäisenä suomalaisena hänellä ei pitänyt olla mitään tekemistä Heimopataljoonan kanssa.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että sodasta palannut mies ei puhu kokemuksistaan. Matti Levosella oli kuitenkin ollut tavallista painavammat syyt olla hiljaa.

Maria Kirjavaisen kohtalo

Miten Matti Levonen liittyy Kirjavaisten sukukirjaan? Et löydä häntä sukukirjan henkilöluettelosta. Soikkelin kirjan Vaitelias mies löytyy kuitenkin Muolaan Kirjavaisten kohdalta Taulusta 218, mutta toisella nimellä. Hän oli vuonna 1911 syntynyt Matti Matinpoika Nuija, jonka äiti oli Toksovassa syntynyt Maria Kirjavainen. Maria on Matti Taavinpoika Kirjavaisen tytär. Tämä Muolaan Kannilasta lähtenyt Kirjavaisten sukuhaara on elänyt Pietarissa jo 1800-luvun alkupuolella, kuten sukutauluista selviää.

Muolaan Kirjavaisilla tarkoitetaan 1680-luvulla syntyneen Muolaan Kannilassa eläneen Heikki Juhonpojan jälkipolvea. Varmaa tietoa hänen yhteydestä Sipi Kirjavaiseen ei vielä ole, mutta sukukirjassa hänen jälkipolviaan on esitelty. Muolaassa on myös Sipi Kirjavaisen jälkipolvea, jotka siis löytyvät kirjan varsinaisesta perusaineistosta.

Soikkelin kirja antaa lisätietoja Maria Kirjavaisesta. Marialla oli miehensä Matti Nuijan kanssa kuusi lasta. Vain kaksi heistä on mainittu sukukirjassa.

Perheen elämää valotetaan Soikkelin kirjassa laajasti. Maria Kirjavaisen mies Matti Nuija vangittiin vuonna 1935. Tiedot ovat hieman epämääräiset. Hän saattoi olla kolme vuotta vangittuna kolhoosiin liittymisen vastustamisesta ja karkoitettu sitten sadan kilometrin päähän Leningradista. Toisten tietojen mukaan hän katosi heti pidättämisensä jälkeen jälkiä jättämättä. Suomalaissyntyisiä siirrettiin tuolloin yleensäkin pois raja-alueilta ja Leningradista.

Maria Kirjavainen kuoli vuonna 1942 Saksassa vankileirillä. Vangiksi hän joutui Leningradin saartorenkaan kiristyessä. Jouduttuaan rintamalinjojen väliin Maria piiloutui laudoilla vahvistettuun kuoppaan tyttäriensä kanssa.

Saksalaisten konekivääripesäke asettui kuopan lähelle. Naiset selvisivät tuosta pinteestä venäläisten vastaiskussa, mutta päätyivät myöhemmin sotavankeina Saksaan. Maria itse ja tytär Anna kuolivat vankileirillä lavantautiin. Marian tytär Maria selvisi, pääsi työskentelemään saksalaiselle maatilalle, meni naimisiin puolalaisen  entisen sotavangin kanssa ja muutti hänen kanssaan Yhdysvaltoihin.

Martti Soikkeli muuten käyttää kirjassan Maria Kirjavaisesta nimeä Mari Kirjavainen. Ilmeisesti perhe kutsui häntä tuolla nimellä.

Vaitelias mies

Miten Marian poika Matti päätyi Suomeen? Martti Soikkeli on haastatellut kirjaansa Matin sukulaisia Suomessa ja Venäjällä, on kahlannut arkistoja ja tehnyt suuren työn selvittääkseen Toksavan Koivukylässä syntyneet Matti Nuijan tien rovaniemeläiseksi rakennusalan työnjohtajaksi.

Matti oli naimisissa kerran Venäjällä ja kahdesti Suomessa. Venäjällä hänellä on yksi lapsi Alfred Nuija. Lapsenlapset elävät Pietarissa.

Matti suoritti asepalveluksensa Neuvostoliitossa Karjalan jääkäriprikaatissa ja oli sotilasarvoltaan kersantti, mahdollisesti vääpeli. Myöhemmin Stalinin puhdistusten vuosina tämä Matin palveluspaikka lakkautettiin ja lähes kaikki silloin palveluksessa olleet suomalaiset upseerit teloitettiin. Marraskuussa 1939 Matti määrättiin asepalvelukseen kuten useimmat inkerinsuomalaiset sotilaat. Talvisodan aikainen palveluspaikka oli Jalkaväkirykmentti 5 Petroskoissa.

Soikkelin kertoo kirjassaan Matti Levosen tehneen eläkkeellä ollessaan pöytälaatikkoon käsikirjoituksen, jossa kerrotaan tapahtumista talvisodassa Kuusisen armeijassa.  Päähenkilö on nimeltään Jussi Jaakkolev, mutta kirjatut kokemukset ovat ainakin pääosin todennäköisesti Matin omia. Soikkeli on tehnyt paljon työtä sitoakseen Jaakkolevin vaiheet Matin omaan elämään arkistoista löydettävien lähteiden avulla.

Puna-armeijasta Tapparin lohkolle

Matti koulutettiin vakoojaksi. Hän antautui rintamalinjaa ylittäessään suomalaisille Kivennavalla. Vältti onnekkaasti tulemisen ammutuksi rajalla tai myöhemmin kenttäoikeudessa, missä hän oli syytteessä vakoilusta. Soikkeli kertoo saman kenttäoikeuden teloittaneen toisen Matin kaltaisen rajanylittäjän samana päivänä kun Matin tuomiota pohdittiin.

Matti siirrettiin sotavankileirille, ensin Viipuriin ja sieltä suomensukuisille vangeille Sääminkiin perustettuun leiriin. Suomensukuiset sotavangit saivat parempaa kohtelua ja Säämingin Aholahdesta sotavankeja oli tarkoitus siirtää lyhyen koulutuksen jälkeen uudisasukkaiksi valloitettuun Itä-Karjalaan. Vuonna 1942 perustettiin  luotettavimmiksi katsotuista vangeista vapaaehtoisuuteen pohjautunut joukko-osasto Heimopataljoona 3.

Huhtikuussa 1943 pataljoona lähetettiin rintamalle. Se sijoitettiin Metsäpirtin ja Miikkulaisen alueelle niin sanotulle Tapparin lohkolle, jossa se oli alistettuna 15. Divisioonalle. Matkaa Matin syntymäkotiin Toksovan Koivukylään oli rintamalohkolta 30 kilometriä.

Uusi henkilöllisyys turvana

Välirauhansopimuksessa kaikki sotavangit oli määrä luovuttaa Neuvostoliittoon. Heimopataljoonaa pyrittiin ensin piilottelemaan. Se ei onnistunut. Härkävaunukuljetuksessa vankien annettiin karata. Karanneita heimosotavankeja etsittiin vuosikausia, monet saatiin kiinni ja lähetettiin Neuvostoliittoon. Ruotsiin pakeni lähes parisataa miestä. Suomessa piileskeli väärennetyillä henkilöpapereilla joitain kymmeniä miehiä, joista muutamat välttivät kiinnijäämisen ja palautuksen Neuvostoliittoon. Matti Nuija oli heistä yksi.

Väärennettyjen sotilasasiakirjojen mukaan Matti Levonen oli palvellut varusmiehenä Suomen armeijassa 1932-33. Sotien ajan hän oli palvellut asiakirjoihin keksityissä joukko-osastoissa.

Martti Soikkeli kertoo yksityiskohtaisesti Matin vaiheista etsintäkuulutettuna. Matti meni naimisiin Virroilla. Morsian oli Hämeenlinnasta, Matti oli kirjoilla Pieksämäen maaseurakunnassa. Tämän seurakunnan kautta Matti Levonen oli ujutettu helmikuussa 1946 Suomen väestörekisteriin. Soikkeli tietää kertoa ketkä ja miten asian hoitivat. Tuohon aikaan Matti itse oli metsätöissä Haapajärvellä.

Suomessa Vaitelias mies Matti oli kahdesti naimisissa. Jälkimmäisestä avioliittosta hänellä oli 1950-luvulla syntyneinä kaksi tyttöä ja kaksi poikaa.

Ainakin yksi sukutaulu siis puuttuu sukukirjan Muolaan Kirjavaisia esittelevästä luvusta.

Matti Levonen ent. Nuija *1911 Toksova Koivukylä 
†1988 Rovaniemen mlk Taulu 218 ∞ 1933 Helmi Pitkänen 
*1911 Toksova Koivukylä †1951 Jakutski Neuvostoliitto 
 ∞ 1947 Bertta Leppänen os Tuomi  
 ∞ 1950 Liisa Hiltunen *1928 †14.4.1988
Alfred  *1938 †1994
Marja-Leena *1951
Sirkka-Liisa Levonen *1952
N.N. *1950-luku
N.N. *1950-luku

Tiedot ovat  Martti Soikkelin kirjasta.  Alfred Nuijalla on yksi lapsi ja kaksi lastenlasta. Heistäkin siis saisi vielä ainakin yhden uuden sukutaulun lukuun Muolaan Kirjavaiset




Martti Soikkeli on kirjoittanut mukaansatempaavaa henkilöhistoriaa eräistä Kirjavaisten sukukirjassa mainituista henkilöstä ja kohtaloista heidän lähipiirissään. Soikkeli avaa arkistoja ja kertoo elämäntarinoita. Esittelyssä on myös muita Inkerinsuomalaisia Heimopataljoona 3:n veteraaneja. 

14.4.2014

Sukukirjan kantaäiti


Kivennavan Kirjavaisten sukuseuran perustamisen alkusysäyksenä on toiminut Kalevi Hyytiän sukututkimusaineisto. Hyytiän pitkään jatkuneen aineistonkeruun ansioista tiedettiin viitisentoista vuotta sitten sukuseuraa perustettaessa Kirjavaisten isälinjaa aina 1500-luvulle. Päädyttiin Sipi Kirjavaiseen. Ratsumies hän oli ollut.

Kolmannella rivillä: Sigfreds Kiriawain h. Seicka
Sukukirjan ilmestyessä viime vuoden elokuussa Sipistä tiedettiin jo enemmänkin. Hän asui Uudellakirkolla eikä ilmeisesti muuttanut Kivennavalle, jossa asui hänen poikansa. Viime vuonna hieman ennen sukukirjan julkaisua Kalevi huomasi lähteistä Sipin vaimon nimen.

Yleensä tilalla olevaa väestöä asiakirjoihin kirjattaessa aloitettiin isännästä ja emäntä mainittiin yleensä vain vaimona ilman nimeä. Lapset mainittiin nimiltä ja lapsen puoliso taas vain puolisona. Vuoden 1638 henkikirjassa Uudenkirkon Kuuterselällä on kirjattu vapaiden talonpoikien kohdalla Sigfrid Kirjavainen ja hänen vaimonsa Seikka. Muissa lähteissä Sipin vaimoa ei ole nimetty.

Esiäiti jää vähälle huomiolle

Tieto ei saanut erityistä huomiota sukuseurassa. Tosin sukukirjan julkaiseminen samanaikaisesti tämän tiedon julkistamisen kanssa oli sinänsä suuri juttu. Tieto Seikasta otettiin vastaan kuin mikä tahansa suvun kantaisään Sipiin liittyvä uusi havainto. Seikka mikä Seikka.

Sukuseurat kokoontuvat sukunimen ympärille. Läheistä sukua toisilleen oleva joukko hakee kantaisän niin syvältä kuin historiankirjat antavat tiedon ja perustavat sukuseuran. Lähdetietojen perusteella kantaisän jälkipolvea olevat ovat puolisoineen oikeutettuja sukuseuran jäsenyyteen. Kivennavan Kirjavaisten sukukirjassa on 12 301 Sipi Kirjavaisen jälkeläistä. Kirjavaisia heistä on 2 129, siis noin kuudesosa.

Kaikissa sukuseuroissa on aktiivisina toimijoina paljon henkilöitä, joiden oma sukunimi ei yhdistä heitä suvun kantaisään. On puolisoita, on tyttäriä, on äidin kautta suvusta kiinnostuneita. Isälinja on se johon leimaudutaan. Vaikka kysymys olisi äidin puolen suvusta sitäkin yhdistää esi-isien kirjaaminen.

Jokaisen meidän perimä on kuitenkin yhtä vahva äidin puolelta ja lisäksi tietonakin aina varmempi. Äitilinjoja seuraten löytyy Kirjavaisten sukukirjasta lähes 700 sukunimeä. Miltä kuulostaisi Seikan sukuseura?

Naisten tiedot

Kuudes rivi: Sipi Kirjavainen ja hänen vaimonsa
Vuoden 1602 vapaiden talonpoikien luettelossa on ensimmäinen maininta Sipin vaimosta, mutta kuten niin monessa muussakin lähteessä ei hänestä kerrota mitään, ei edes etunimeä. Sigfrid Kiriaisen jäljessä numero kaksi paljastaa hänen olleen tuolloin aviossa.

Tiedot Sipin vaimosta Seikasta ovat myös sukukirjassa vähäiset. Hän on syntynyt joskus 1500-luvun loppupuolella, mahdollisesti 1560 tai 1570 luvulla ja kuollut vuonna 1636. Muuta hänestä ei tiedetäkään. Mistä hän tulee? Mikä oli hänen sukunsa?

Sipillä ja Seikalla oli neljä poikaa. Tuomas, Heikki, Matti ja Erkki. Tuomaksen vaimon nimi on Valpuri. Hänen syntymäaikaansa ei tiedetä ja hän on kuollut 1650-luvulla. Heikin vaimo on Malena. Kuka hän oli? Matin vaimo on Aune Vilpontytär. Hänestä tiedämme siis isänsä etunimen. Erkin vaimo on Malin Vilpuntytär. Isän sukunimi on hänenkin kohdallaan pysynyt piilossa.

Niukkuus kirjallisten lähteiden merkinnöissä naisten kohdalla 1500-luvulla ja myöhemminkin heijastaa naisten asemaan sukuyhteisössä. Olivat naiset toki yhteisössä arvostettuja ja heidän varassaan kulki suku eteenpäin. Korkean lapsikuolleisuuden olosuhteissa ei ollut samantekevää miten äiti toimi ja naisten työpanos tilalla oli korvaamaton.

Laki ei ollut kaikille sama

Tämä arvostus vain näyttäisi olleen oikeuskäytännön valossa hyvin erilaista kuin nykyisin. Hyvä lähde tarkastella naisen asemaa Seikka Kirjavaisen aikana on kuningas Kristofferin maalaki joka vahvistettiin vuonna 1442. Kustaa Vaasa pyrki 1500-luvun loppupuolella nostamaan naisen asemaa paremmaksi mitä keskiajalta periytynyt lainsäädäntö ja kirkon määräykset sanelivat. Mutta vuonna 1608 Kaarle IX määräsi kuningas Kristofferin maalain yksinomaisena noudatettavaksi Ruotsin maakunnissa, siis myös Karjalankannaksella Äyräpään kihlakunnassa Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjissä.
http://agricola.utu.fi/julkaisut/julkaisusarja/kktk/lait/kris/

Vanhat tavat ja perinteet elivät toki yhteisössä, mutta 1500-luvulla Ruotsi oli jo juurruttanut hallintonsa ja ohjasi ihmisten toimia. Niinpä laki antaa yhden toimivan näkökulman tuon ajan ihmisten elämään.

Naimattomana nainen oli maalain mukaan samalla tavoin vajaavaltainen kuten lapsi tai mielipuoli. Hän ei voinut hallita omaisuuttaan. Häntä voitiin kuulla oikeudessa todistajana vain holhoojansa läsnäollessa. Maatiloilla oli isäntävalta. Isännällä oli oikeus harjoittaa kotikuria kunhan ei tappanut lapsiaan tai palkollisiaan.

Tyttöjä kaupan

Nuoriso käytti tuolloinkin varmaan kaikki mahdollisuudet tutustua toisiinsa, mutta nainen ei itse päättänyt avioitumisestaan. Tyttären oli tässä asiassa toteltava vanhempiaan. Naimakaari määräsi itselleen emäntää pyytävän miehen rukoilemaan naittajaa. Kihlaus suoritettiin neljän todistajan läsnäollessa naittajan kotona. Jonkun muun suorittamana kihlaus oli laiton.

Kihlaus oli sitova sopimus, joka antoi sulhaselle oikeuden päättää avioliiton solmimisesta. Sulhasella oli nyt oikeus kihlattuun ilman toisten miesten väliintuloa tai naittajan asettamia esteitä. Laki ei suonut tässä morsiamelle juuri muita oikeuksia mitä nyt kauppatavaralla yleensäkin on.

Hääyön jälkeen mies oli vaimon edusmies. Mies hallitsi nyt vaimonsa omistamaa omaisuutta. Aviomies myi emäntänsä maata, ei vaimo itse. Tosin miehen oikeutta vaimonsa omaisuuteen oli myös rajoitettu. Maata ei yleensä kaupattu, mutta jos perheen elannon takia maan myymiseen oli pätevä syy oli miehen myytävä omaa maata kaksi kertaa niin paljon kuin vaimon. Jos aviomiehellä ei ollut maata, hän sai myydä vaimonsa omistamaa korkeintaan kuudella markalla vuodessa. Kotivävyksi tullut sai siis appivanhempien kuoltua hallita omaisuutta. Talon perinyt tytär sai omistaa yhteisistä varoista vain kolmanneksen.

Uskollisuus elämän ja kuoleman kysymys

Omistettavana esineenä olemisesta kertoo esimerkiksi uskottoman vaimon kohtelu:
Paras Kalu eli Tauara quin miehen Taloin Tarpeis on, se on henen laillisesti naitu Emändäns, Ioka sen warastapi häneldä, hän on corkein ia pahin waras, Sillä, se quin miehen Emännens houkuttele, ia iuoxe pois hänen cansans, Ios hän sen cansa käsitetän tuorelda työldä, nijn pitä hänen käreiän wietämän, Duomittaman ia ylöshirtettämän, ylitze caickia warkaita. Iollei mies suo hengiä Emännelläns, nijn wiedhen mös hän kärieiän ia duomitan eläuänä mahan kaiuetta.
Kristoffer kuninkaan maanlaki - Varkauden kaari I.
Vaimo oli arvokkain osa miehen omaisuutta. Tämän vuoksi talonpojan emännän houkuttelija oli lain mukaan hirtettävä pahimpana varkaana. Talonpoika sai antaa vaimolleen anteeksi, mutta miehen niin halutessa langennut vaimo kaivettiin elävältä maahan.

Isän kuoltua äiti oli lasten omaisuuden haltija, mutta hänen piti toimia miehensä lähimmän miespuolisen sukulaisen suostumuksella. Toisen avioliittonsa leski sai jo solmia ilman holhoojia ja naittajia.

1500-luvulta ei Karjalan maakirjoissa naisia veronmaksajina juurikaan näy. Karjalassa maaveroa maksaneet naiset olivat täysin poikkeuksellisia vaikka ei heitä muuallakaan Suomessa suurelti ollut.

Kantaperheen lapset avioituivat

Sipin ja Seikan yhteiselon alkuvuotta ei tiedetä, mutta pariskunnan kaikki pojat ovat syntyneet 25-vuotisen sodan eli Pitkän Vihan aikana. Sotavuodet 1570-1595 olivat rajaseudun asukkaille monin tavoin kohtalokkaita ja rasitteisia. Jos vihollinen ei hyökännytkään seudulle oli joka tapauksessa verottajan vaatimien tavaroiden hankkiminen hankalaa ja lähes ylivoimaista etenkin kun väenotto vei miesten työpanoksen pois tilalta. Seikka siis joutui mitä suuremmalla todennäköisyydellä hoitamaan sekä talonpidon että lastensa kasvatuksen.

Seikka oli ratsastajan vaimo, joten hänen osansa oli keskimääräistä parempi. Kruunu antoi talonpoikaisille ratsun varustaneille sotilaille verovapauden ja ratsumiehet saattoivat hyötyä sodasta siinä missä aateliset upseeritkin. Sipin varallisuuden lähdettä ei tiedetä, mutta voidaan olettaa sen syntyneen sodan aikana. Vauraus oli Sipin tuomaa, mutta Seikka saattoi neljä poikaansa aikuisuuteen ja jokainen heistä avioitui. Yksi pojista oli Kivennavalla nimismies ja valtiopäivämies.

Ollut ilmeisen merkittävä henkilö tämä Seikka.





16.3.2014

Pihlaisten hopea-aarre

Karjala 21.4.1910
Vuonna 1910 huhtikuussa löytyi Kivennavan Pihlaisten kylässä rahakätkö Mikko Äkrään pihamaalta. Pihalta poistettiin suuri kivi räjäyttämällä. Porattiin reikä ja reikään tungettu räjähdyspanos.  Kivi peiteltiin hyvin, joten räjäytys sujui sen suuremmitta kommelluksitta. Vaimea jysähdys ja maan tärähtely kertoi kyläläisille Mikon pihakiven haljenneen useiksi lohkareiksi. Kun näitä lohkareita sitten ryhdyttiin miehissä siirtelemään huomasi Mikon vaimon veljenpoika 15-vuotias Johannes Holttinen maassa jotain mielenkiintoista. Löytö osoittautui lahonneeksi lieriöksi, joka oli täytetty toisiinsa kiinni juuttuneilla homehtuneilta vaikuttavilta pyöreillä litteillä metallikappaleilla. Oli joukossa joku neliskulmainenkin.

Johanneksen löytämä lieriö arvattiin jonkinlaiseksi rahakätköksi, mutta kolikot olivat kovin kummallisia. Niitä oli eri kokoisia ja muodoiltaan kovin epäsäännöllisiä, täynnä outoja kuvioita. Olisiko näitä räjäytyskuopassa enemmänkin? Löytyisikö sieltä vielä jotain muuta ihmeteltävää? Tätä ei päästy enää tarkistamaan, koska kuoppa täyttyi heti vedellä, eikä kukaan viitsinyt lähteä sentään vaatteitaan ryvettämään. Sitä paitsi urakka oli vielä kesken. Lohkareet siirrettiin pois pihamaalta ja kuoppa tasoitettiin.

Pitkän Vihan rahakätkö

Myöhemmin selvisi, että tämä hopea-aarre, yhteensä 53 kolikkoa, oli ollut Äkrään Mikon pihamaalla kiven alla yli kolmesataa vuotta. Oudot parrakkaat kruunupäät kolikoissa olivat Sten Sture vanhempi ja nuorempi, Kustaa Vasa, Erik XIV, Juhana III... Oli Ruotsin äyrejä, ropoja ja Tallinnan markkoja. Vuosiluvut kolikoissa olivat väliltä 1560 - 1570.

Rahakätkön maahan kaivaminen ajoittuu mitä ilmeisemmin 25-vuotisen sodan vaiheisiin. Tämä sota tunnetaan myös nimillä Pitkä Viha, Rappasota tai Juhana III:n Venäjän sota. Sota alkoi rajakahakoilla ja Venäjän ja Ruotsin hallitsijoiden välisillä loukkauskirjeillä vuonna 1570. Samoihin aikoihin syntyi muuten Kivennavan Kirjavaisten kantaisä.

Pitkää Vihaa oli edeltänyt Venäläisten suurhyökkäys Kivennavalle vuonna 1556. Sodan sytyttyä Ruotsin joukot hävittivät raivokkaasti Inkerinmaan asujaimistoa vuonna 1572.  Aselepo solmittiin vuosiksi 1573-1577, mutta kumpikin osapuoli jatkoi julmaa väestön ja asutuksen hävittämiseen suunnattua sissisotaa.  Aselepoon ei väestön keskuudessa hyvin ymmärrettävästi luotettu, vaan kaikki tavarat kätkettiin piilopaikkoihin. Vuonna 1575 Venäläiset hävittivät Kurkelan ja Pihlaisen kylät. Tuosta laskettuna  rahakätkölle kertyi kiven alla viettämiä vuosia 335.  Pelkkä arvaus, mutta kätköaika ei ehkä paljoa siitä poikkea.

Kenen rahat kiven alla olivat?

Kuka kaivoi hopeansa maahan vuonna 1575? Mahdollisesti joku paikalla asunut henkilö, mutta kenellä heistä olisi ollut tuollainen omaisuus hallussaan? Pitkä Viha oli ryöstösotaa. Olivatko rahat ryöstösaalista?

Aatelisen ratsuväen rinnalle oli muodostunut talonpoikainen ratsuväki Kustaa Vaasan määräyksestä. Jokainen, joka palveli ratsain sai 30 Ruotsin markkaa, 6 kyynärää verkaa, vapauden linnaleiristä sekä hevoselle ruuat.

Ester Kähönen toteaa kirjassaan Vanha Äyräpää esimerkiksi Yrjö Matinpojasta, "Muolaan lukkarista", joka vuosikausia suoritetusta ratsupalvelusta sai elinikäiseksi läänitykseksi Muolaan lukkarinveron ja myöhemmin vielä Kivennavan lukkarinveron. Jokainen verovelvollinen talo sen joutui suorittamaan. Vouti kantoi lukkarinveroa puolitoista vakkaa ruista kultakin savulta.  Ratsupalvelu oli siis rahvaan tie vaurauteen.

Ratsupalvelu lienee ollut myös Uudellakirkon Kuuterselässä asuneen ratsastaja Sipi Kirjavaisen omaisuuden lähde. Sipillä oli nimissään kaksi tilaa, toinen Uudenkirkon Kuuterselässä, toinen Kivennavan Kurkelassa. Myös Sipin poika Matti Kirjavainen oli Kivennavalla varakas ja arvostettu, valtiopäiväedustajaksikin valittu nimismies.

Rajaseudun asukkaista lähtöisin olleita ratsastajia käytettiin yleisesti tiedustelijatalonpoikina, koska he tunsivat laajalti vihollismaata. Tämä oli arvostettu ja palkittu tehtävä. Moni ei näiltä matkoilta palannut, mutta toisaalta selvinneille tiedossa oli vähintäänkin vapautuminen veronmaksuista pitkiksi ajoiksi. Kähönen kertoo, että verovapauden saaneita tiedustelutehtävissä liikkuneita Pihlaisissa asuneita miehiä oli ollut kolme. Lassi Patrikainen, Martti Toivakainen ja Martti Reijonpoika.

He selvisivät sotaretkistään. Olisiko joku heistä jo sodan kestäessä kaivanut hopeaa maahan ja jostain syystä jättänyt sen kätköönsä?

Pihlaisissa ei tämän nimisiä sukuja kuitenkaan enää myöhemmällä ajalla tapaa. Voudintileissä 1595 ovat taloissa nimet Harsia, Sutelainen, Torko. Näistä on vuoden 1598 henkikirjassa yksi Sutelainen veroa maksavana, toinen Sutelainen, Harsia ja Torko ovat autioina. 1600-luvulle pysyvät maakirjoissa ja henkikirjoissa suvut Sutelainen ja Harsia. Nämäkään suvut eivät esiinny Pihlaisissa enää vuonna 1680, kun maakirjassa on merkitty Matti Heikinpoika Kirjavainen ja hänen veljensä Juho Heikinpoika Kirjavainen kapteeni Patkulin tiluksille ensimmäisen kerran.

Ehkä sittenkin Ruptuurisodan kätköjä

230 vuotta Kirjavaisten suku katseli tuota isoa kivenmurikkaa tietämättä sen alle piilotetusta hopea-aarteesta mitään kunnes Mikko Yrjönpoika Äkräs päätti kiven räjäyttää.

Mikko Äkrään isoisä Matti oli tullut Pihlaisiin Raivolasta kotivävyksi Nokkosille vuonna 1801.   Mikko Äkräs itse muutti kotivävyksi Holttisille 1870. Holttisten talo oli vanha Matti Matinpoika Kirjavaisen talo. Mikon vaimon Helenan isä Antti Holttinen oli muuttanut tänne kotivävyksi vuonna 1851 Valkjärveltä.

Helenan isoisän Matti Matinpojan isä oli Paavo Kirjavainen, hänen isänsä oli Matti Kirjavainen. Tämän Matin isä Tuomas Kirjavainen oli asettunut veljensä Matti Kirjavaisen kanssa Pihlaisiin. Vanha Kirjavaisten tila. Aivan puhtaasti Matti Kirjavainen-linjaa eivät tämän talon isännät olleet, mutta sinnepäin kuitenkin. Pihlaisiin muuttaneen Matin isoisä oli hänkin ollut Matti.

Veljekset Matti ja Tuomas Kirjavainen olivat asettuneet tilalle, joka vuoden 1727 verorevisiokirjan mukaan on koostunut Juho Pekanpojan ja Heikki Värsiän veroa maksavista tiloista sekä autiosta. Juho Pekanpoika saattaa olla Pekka Värsiän poika.  Nihti Pekka Värsiän asuttu tila mainitaan vuonna 1624. Myös ratsastaja Mikko Martinpoika Värsiä mainitaan tällä tilalla vuonna 1639. Värsiä-suku asui Pihlaisissa vuosina 1624-1667.  Myöhemmin ei Värsiää ole Pihlaisissa. Olivatko rahat peräisin Pitkän Vihan vuosilta, mutta kätketty 1600-luvulla. Oliko joku Värsiöistä saanut ne haltuunsa ja katsonut parhaaksi piilottaa?

1600-luvun puolivälissä käytiin Ruptuurisota, jossa ortodoksikarjalaiset pakenivat kauas Tverinmaalle.  Ryöstösaalista Ruptuurisodan ajoilta  jo kertaalleen Pitkän Vihan aikana alunperin ryöstettynä? Kuulostaa tosin jo kaukaa haetulta selitykseltä.

Heikki Matinpoika Kirjavaisen pojat Matti, Pietari, Tuomas, Juho ja Jonas muuttivat Pihlaisiin 1677. Heistä tuskin kukaan kantoi sadan vuoden takaista hopea-aarretta mukanaan. Vai mistä sitäkään varmaksi tietää?

Lunastuspalkkio


Kätkön löytänyt Antti Holttisen ja Anni Seppäsen poika Johannes asui tätinsä Helenan ja tädin miehen Mikon taloudessa kuin omana poikana.  Ainoa Mikko Äkrään ja Helena Holttisen oma lapsi Viktor oli kuollut ennen ensimmäistä ikävuottaan vuonna 1882.

Johannes Holttinen sai korvausta löytämistään hopearahoista Arkeologiselta komissionilta Viipurin läänin Kuvernöörin "suosiollisen toimenpiteen" kautta 60 markkaa.



Missä tämä talo sijaitsi?

Kyseessä olevan talon sijaintia voi katsella vaikkapa tästä: pihlainen-kirjavainen.kml. Nykyisin seutu on vesakoitunutta niittyä ja metsää. Google Earth sovellukseen on merkitty talonpaikka Pihl-30.

1930-luvun kartassa talo on Vanhala-nimisenä aivan Pihlaisten kylän keskipisteessä.
http://www.kivennapa.fi/pihlainen/kartta10.htm
 

8.3.2014

DNA Karjala projekti




Sukuseurat toimivat nimisukujen pohjalta. Yhteinen esi-isä on tuotu historian hämäristä luomaan yhteenkuuluvuutta. Yleensä sukuseurojen toimijat ovat kohtalaisen läheistä sukua keskenään, vaikka sukuun mielletään kuuluvaksi tuon kaukaisen kantaisän tuhansiin kasvava jälkipolvi. Näin se on Kirjavaistenkin sukuseurassa.

Sukutaustastaan kiinnostuneet voivat katsella myös äitinsä sukua ja mahdollisesti olla toisessakin sukuseurassa. Yleensä täälläkin seurataan sitten isälinjaa ja haetaan yhteisyyttä nimisuvun pohjalta. Varsinaisesti sukututkimusta harrastavilla on laajempi käsitys sukujuuristaan ja lähdeaineistoon pohjautuvaa tietoa eri sukujen yhteyksistä. Mutta sitä enemmän heillä on sukutaustassaan vastausta vaille jääneitä kysymysiä.

Jos sukuseurassa on uteliaisuutta pohtia yhteistä sukupohjaa tarkemmin ja varmistella kirkonkirjojen tietoja niin nykyisin sukututkimusta voi tehdä myös geneettisen perimän pohjalta. Vastauksia saadaan kysymyksiin onko samaa sukunimeä kantavilla eri suvuilla sama yhteinen esi-isä ja mistä suku on asuinsijoilleen tullut. Vastaukset näihin tulevat paljon syvemmältä mihin kirjalliset lähteet yltävät.

Parin kuukauden kuluttua sunnuntaina 4.5. on Helsingin Käpylässä Karjalatalolla tilaisuus, jonka laitan jo nyt kalenteriin. Tuolloin Sortavala-salissa järjestettävässä keskustelutilaisuudessa ilmeisesti polkaistaan käyntiin uusi sukututkimusprojekti. Muutama karjalaisten sukujen tutkija on ryhtymässä yhteistyöhön geneettisen sukututkimuksen saralla. Tilaisuus alkaa klo 14.00 ja on avoin kaikille.

Tämä vaikuttaa jo varsin mielenkiintoiselta. Geneettisessä sukututkimuksessa on näköjään meneillään erilaisia yhteisprojekteja, mutta yksikään ei näytä tulevan lähelle Kivennavalla asuneita nimisukuja. On toki olemassa Suomi DNA projekti. Se on todennäköisesti melko hyödyllinen tietopankki, joka kasvaa edelleen.

Jos lähdetään Kirjavaisten sukukirjan herättämistä kysymyksistä niin yhteistyötä olisi todennäköisesti hyödyllistä tehdä niiden sukujen kanssa, jotka ovat eläneet samoilla seuduilla.
Tietenkin tässä yhteistyössä on vaarana lopulta koko sukuyhteisökäsitteen uudelleen arviointi. Suvut sekoittuvat toisiinsa kuin värit freskossa ja väestö on pikemminkin jatkumo kuin joukko erillisiä yksilöitä. Jako sukuihin on lopulta kuitenkin keinotekoisen luokitteluvimman tuote.

Perinteisempään lähestymistapaan tähän freskoon voi muuten käydä tutustumassa nyt jo tulevana maanantaina jos Kivennavan suvut ja sukututkimus kiinnostavat. Kivennavan sukututkimuspiiri kokoontuu 10.3. klo 18.30 Helsingin Postitalossa kirjasto 10:n ryhmätyötilassa.