http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

31.1.2014

Kantaisän kasvuvuodet


Suvun kantaisästä on vähän tietoja. Ratsumies hän oli, rälssitilallinen Uudellakirkolla ja vanhoilla päivillään hänelle merkittiin tila myös Kivennavalla. Anssi Mäkisen väitöskirjassa häntä ei mainita, Uudenkirkon pitäjäkin on sivuosassa. Mäkisen tutkimuksen kautta saa silti aavistuksen minkälaista lapsuutta ja nuoruutta Sipi Kirjavaisella Uudenkirkon pitäjässä eli. Sipi syntyi sodan jalkoihin.

Kivennavalla oli kohtalona olla rajapitäjä Ruotsin ja Venäjän rajalla oli raja vedetty sitten pitkittäin tai poikittain Karjalankannakselle. Nämä rajan kirot alkoivat Karjalassa jo varhain, viimeistään 1100-luvulla. Varsinaisesta rajasta ei aina ollut tarkkaa tietoa. Hallitsijat näkivät mielellään alamaisensa asuttavan alueita myös rajan ylitse. Kanssakäyminen oli ajoittain rauhanomaistakin, mutta yleensä sodat ja ryöstöretket olivat lähes jatkuvia. Ruotsin valta laajeni lännestä. Idästä levittäytyi Novgorod, myöhemmin Moskova ja Venäjä. 1400- ja 1500-luvuilla sodat olivat vielä lyhyitä, korkeintaan muutaman vuoden mittaisia.

Vuonna 1570 leimahti sota, jota oli kestävä 25-vuotta. Kantaisä Sipi Kirjavainen (1570-1637) on syntynyt tuon sodan syttymisen aikoihin. Tarkka syntymävuosi ei ole varmistettavissa. Sipin syntymän aikoihin alkaneen sodan vaikutuksista alueen asutuskehitykseen on tutkimus Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Anssi Mäkinen 2002. Se näyttää antavan hyvän kurkistusikkunan Karjalankannakselle 1500-luvun loppupuolelle.

Sipi maakirjoissa ja muissa lähteissä


Tiedot Sipistä pohjautuvat etupäässä maakirjoihin. Niissä Sipi on talonpoika Uudenkirkon Kuuterselällä. Hän esiintyy voudintileissä vuonna 1602 kuuluen rälssiin. 1620-luvulla mainitaan Kuuterselän rälssitalonpoikien yhteydessä ensimmäisenä Sipi Kirjavainen (Sigfredt Kiriawain).Vuoden 1638 henkikirjassa mainitaan myös hänen vaimonsa Seikka (Seicka). Tämä on toistaiseksi ainoa lähde, jossa on löydetty Sipin vaimon nimi.

Sipi Kirjavainen mainitaan myös Kivennavan maakirjoissa  vuonna 1636 Kurkelassa. Hän on saanut hallintaansa tilan. Sipi mainitaan kuitenkin myös vuoden 1637 kymmenysveroluettelossa Kuuterselällä. Sipi ei todennäköisesti ole asunut Kivennavan Kurkelassa, vaan sinne muutti hänen poikansa Matti, josta tuli nimismies ja valtiopäivämies.

Sipin syntymän aikoihin syttynyt sota oli yhden sukupolven mittainen, isältä pojille kestänyt sota. Kolme Sipin pojista. Tuomas, Heikki ja Matti  syntyivät 1590-luvulla,  neljäs poika Erkki 1600-luvun alussa. Varmaa syntymävuotta ei heillekään ole  tiedossa.

Hyökkäykset aiheuttivat jo sodan alussa laajaa tuhoa.
Säilyneitä tiloja oli Kivennavalla alle kolmasosa (28%), 
Uudellakirkolla säilyneitä oli lähes puolet (46%). 
Kokonaan autioita, joista asukkaat ehkä surmattu, oli
kummassakin sodan ensimmäisenä vuotena alle 20%.

Sodan hinta rahvaalle

Anssi Mäkisen väitöskirja ei kohdistu suoranaisesti Kivennapaan tai Uudellekirkolle, kihlakunnan alueella lähempi tarkastelu on muualla, tutkimusalueeseen nämä pitäjät kuitenkin kuuluvat.

Mäkinen mukaan laaja hävitys heti sodan alussa tekee  nyt tuhojen tulkinnasta hankalan. Voudeille ja kirjureille tuotti maakirjojen laadinta ongelmia, koska valmista kaavaa hävitysten merkitsemiselle ei ollut.

Nautakuntaotosten kautta Mäkinen osoittaa, että vuosina 1571 ja 1572 poltetuista taloista suurin osa selviää vielä veronmaksukykyisiksi. Tilat eivät autioituneet lähivuosinakaan. Sen sijaan autioiksi merkityt talot myös pysyvät autioina. Ilmeisesti kyseiset tilat ovat myös jääneet asumattomiksi, kun taas poltetut mutta seuraavana vuonna veroja maksaneiden tilojen väki on ehtinyt piiloutua ennen vihollisen tuloa.

Tsaarin tavoitteena ei ollut alueen valtaus vaan pelkästään mahdollisimman laajan ja suuren hävityksen tuottaminen. Hyökkäyksiin käytettiin  nopealiikkeisiä ratsujoukkoja, jotka kykenivät levittämään tuhoa lyhyessä ajassa laajalle. Ruotsin joukot operoivat tietenkin samalla tavalla Venäjän puolella.

Välirauha


Kannaksen osalta solmittiin aselepo syksyllä 1573 ja sota jatkui Virossa. Vuoden mittaisena alkanutta aselepoa jatkettiin pariin otteeseen ja se jatkui vuoteen 1577.  Syksyllä 1579 valtaneuvokset ja suomalaiset toivoivat rauhaa, mutta Juhana III ei neuvotteluihin suostunut. Raja tuli saada Nevajoelle "kärsiköön suomalaiset vaikka kuinka" sillä "vihollisen voimat ovat masennettuina". Kun hävitykset uudelleen alkoivat Sipi ei siis iältään ollut vielä toisella kymmenellä.

Vihollisten joukkojen lisäksi talonpojilla oli kestämistä omissa joukoissa. Omaa joukkoa liikkui läänissä paljon ja usein. Sotaväki otti tarvitsemansa varusteet ja muonituksen alueen asukkailta vaikka väkisin. Sotien muonitusta ja varustamista varten kannettiin erityisesti rajaseudulla jatkuvasti ylimääräisiä veroja ja silloin kun sotaväki ei ollut sotaretkellä se oli linnaleirissä talonpoikien keskuudessa. Väenotolla hankittiin miehiä sotaväkeen. Tämä vähensi miesvoimaa ja vaikeutti kaskiviljelyyn perustuvassa taloudessa toimeentulon edellytyksiä.

Sodan loppuvuodet autioittivat rajapitäjät


Elokuussa vuonna 1581 vihollinen kävi Uudellakirkolla ja otti 32 vankia. 18 isäntää on merkitty surmatuksi, todennäköisesti talojen muukin väki. Kirkkoherrojen todistuksen mukaan maaliskuussa 1582 vihollinen surmasi tai vei vankeina peräti 1385 henkilöä. Myöhemmin suoritettu autiotarkastus ei kuitenkaan näytä näin suurta tuhoa, eikä maakirjassakaan ole mitään mainintaa tästä hävitysretkestä. Tiedot tapahtumista ovat siis ristiriitaisia ja hankalasti tulkittavissa. Mahdollista kuitenkin on, että Uudenkirkon alueella asukkaat ovat saaneet olla noina vuosina suhteellisen rauhassa.

Helmikuussa vuonna 1590 kulki Kannaksen halki suuri venäläinen sotajoukko Virolahdelle ja Vehkalahdelle. Äyräpään kihlakunnassa eikä Uudenkirkon pitäjässä ole merkittävästi tuhoja tuonna vuonna.  Tammikuussa 1592 venäläiset tulivat suurella joukolla Viipurin lähelle ja jatkoivat sieltä Lappeelle, jossa hävittivät seutua muutaman päivän. Autioiden määrä ei Viipurin pitäjässä kasvanut. Myöskään Äyräpään kihlakunnassa autioiden määrässä ei näy mitään äkillistä nousua. Sipi Kirjavainen oli tuolloin nuorukainen, mahdollisesti jo silloin ratsujoukoissa.

Juhana III kuoltua marraskuussa 1592 Ruotsi ajautui sisäisiin levottomuuksiin. Alkoi valtakamppailu Puolassa asuvan kruununperijä Sigismundin ja Ruotsissa valtaansa kasvattaneen Juhanan nuoremman veljen eli Kaarle-herttuan välille. Vuosia jatkuneen linnaleirin katkeroittamat pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan, joka tunnetaan Nuijasotana.

Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin 1595. Ruotsi luovutti Venäjälle Käkisalmen läänin ja Inkerin, Venäjä tunnusti Ruotsille oikeuden Viroon ja Suomeen.

Autiotiloista syntyi sodan johdosta melko pysyvä ilmiö rajapitäjiin. Toisaalta se antoi myös mahdollisuuksia jäljelle jääneelle väestölle ottaa haltuunsa tyhjenneitä tiloja. Ratsumiehellä oli tähän erinomaiset mahdollisuudet. Sipi jätti pojalleen Matti Kirjavaiselle Kivennavan Karvalaan vauraaksi nousevan perintötilan.

Vuoden 1571  maakirjassa on 154 taloa merkitty poltetuksi, mutta nämä on merkitty verokykyisiksi. Vuoden 1572
maakirjassa on vuonna 1571 poltetuiksi merkitty 184 taloa. 
Vuoden 1578 autioluettelo on koko kihlakunnan yhteinen eikä sitä ole eritelty pitäjäkohtaisesti.
Verokykykyisten tilojen määrällä mitaten autioituminen kasvaa sodan loppupuolella. Vuonna 1589 veronmaksukykyisiä tiloja on enää 4. Osittain autioita tiloja, joiden jousiluku on nolla, on 123 (38% pitäjän tiloista). Täysin autioina on 193 tilaa (60% tiloista).

25.1.2014

Kiven sättijä kulkee Kivennavalla

August Ahlqvist julkaisi vuonna 1859 Muistelmia matkoilta Wenäjällä, antaakseen "suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset". Muistelmia Matkoilta Venäjällä on ensimmäinen suomenkielinen matkateos.

Matkakertomus alkaa Viipurin läänistä. Ahlqvistin tarkoitus on kerätä runoja ja tutkia murteita. Siksi myös Viipurin lääni kiinnostaa. "Minulla on kumminkin tarkoituksena ei ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkeristä ja muuallakin Venäjän maassa löytyvien suomalaisten kielimurretten tutkiminen." Hän tuntuu pitävän Vanhaa Suomea yhtä eksoottisena kuin Aunusta, Itä-Venäjää ja Siperiaa, joista kirjan muut luvut kertovat.

Viipurin lääni oli ollut sata vuotta erossa Suomesta ja siitä nimitys Vanha Suomi. Venäläisittäin se oli Vanhaa Suomea, jonka Keisari liitti 1812 Uuteen Suomeen. Ahlqvist kierteli täällä vajaa puoli vuosisataa Suomeen liittämisen jälkeen ja kirjoitti alueen asukkaista ihmetellen kuin mitäkin ulkomaan eläviä.


Savakot ja Äyrämöiset 


Ahlqvist kulkee pitkin kyliä ja kysyy siellä "mitä ovat nämä Savakot ja Äyrämöiset". Uudellakirkolla, Koivistolla, Viipurissa ja näistä länteenpäin hän näkee vain Savakoita. Pyhäjärvi, Sakkola ja Rautu ovat "niin synkkiä Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on se samalla myös sanottu hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi."

Pyhänristin eli Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan pitäjissä Ahlqvist tapaa sekä Savakoita että Äyrämöisiä. Samalla hän toteaa, että eroa ei täällä enää tunnista kuin vaimojen puvuista. Näistä puvuston eroista on tarkemmin esimerkiksi Räisälän pitäjäsivulla ja äyrämöispuvusta erikseen Suomen Käsityönmuseon sivuilta.

Kirjavaiset ovat asuneet Uudellakirkolla ja Kivennavalla ennen Savakoiden alueelle muuttoa, joten he ovat olleet alunperin äyrämöläisiä. Savakot olivat Inkerinmaalle muuttaneiden tilalle Hämeestä ja Savosta tullutta väkeä. Kirjavaisten suvun asuttamissa kylissä sekä Kivennavalla että Muolaassa savakot ja äyrämöläiset asuivat sekoittuneina. Tämä kulttuuritausta vai pitäisikö sanoa etninen tausta ei liene ollut kovin merkittävä asia. Äyrämöläiset sulautuivat savakoihin ja omaksuivat tavat ja kulttuurin.

Savakoihin sulautuneessa suvussa äyrämöisten tapojen karsastaminen voisi olla selityksenä miksi Kirjavaisten suku ei leviä Rautuun kuin vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin hyvin harvoin. Ahlqvist kertoo asian näin:
Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä heidän esi-isiensä tavoissa pysymistä sitä enemmän kuin että jos Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein välipuheen kautta täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimsista ei kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni eräältä mieheltä, mikä siihen on syynä, että heille niin harvoin naitiin Raudusta, sanoi hän: 'Se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua.'

Rahvaan tila

Ahlqvist kuvailee kansantapoja, hän käy lyhyesti läpi hääjuhlavaiheet ja tautien poisloitsimiset. Kirjan esimerkit ovat kuitenkin muualta kuin Kivennavalta tai lähipitäjistä, joten noihin aiheisiin voisin tarttua joskus muiden lähteiden avulla. Kivennavalle Ahlqvist palaa kuitenkin vielä kuvailemaan rahvasta.
Monista tässä mainitsemattomista syistä rahvaan ulkonainen tila ei ole kiitettävä. Paitsi Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärtipajan alle ja jolla on hyvin huokeat verot ja poisluettuna vähäinen osa Valkjärveä ja Sakkolaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin koilliset pitäjät herrojen alustaa.Ja tästä onkin täkäläisen talonpojan elämässä nähtävänä huolimattomuuden ja laiskuuden juuri. Sillä arvelen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta kukaties huomenna olen poisluovutettu. Laimilyöpi hän maanviljelyksen ja heittäytyy muille helpommille elatuskeinoille.
Ahlqvist selittää näkemäänsä lahjoitusmaajärjestelmällä eikä nosta esiin toista ilmeistä selitystä maanviljelyn kiinnostamattomuuteen. Pietarin läheisyys, rahdinajo ja salakuljetuskin olivat monin verroin houkuttelevampia ansaintamuotoja alueen väestölle kuin kaskenraadanta tai peltoviljely.

Lahjoitusmaaisännistä johtuu myös Ahqvistin havainnoima kurjuus.
Juuri samasta syystä ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä maahan kaatuvassa tuvantöllissä, johon hän ei paljon saa nauttiakseen edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoista paikoin isomman nelisnurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy siivottomuuskin sanomattaman hyväksi, eikä lienekään Suomessa missään niin siistitöntä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja kanat liikkuvat kuin perheen jäsenet konsanaankin tuvassa valloillansa. Eikä emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekikin taikinasaaviinkin, jolla samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä alinomainen paikkansa tuvassa nimittäin pöydän alapäässä. Siinä pidetään sitä eli sen kantta vielä jokapäiväisenä pöytänäkin, joten se arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulkopuolelta miltei voisi lastuja vuolla.

Tämän kuvauksen perusteella ei taida olla tarvetta ihmetellä sukukirjan suurta lapsikuolleisuutta. 1800-luvun loppuun saakka alle puolet syntyneistä selvisi aikuisikään, parikymppisiksi asti. Ja oleellinen selitys lapsikuolleisuudelle on huonossa hygieniassa.
Ahlqvistin kuvauksessa lienee kuitenkin jonkinlaista tarkoitushakuisuutta. Köyhiä "maahan kaatuvia tuvantöllejä" varmaankin pääsi näkemään, mutta se ei ole Kannaksen rajapitäjien koko kuva. Savupirtti oli toki pimeä, mutta ei sen tarvinnut olla likainen eikä huonolla hoidolla.

Kiven arvostelija


Ahlqvist ei ole kovin tunnettu matkakuvauksistaan. Historian kirjoihin hän on jäänyt  ennen muuta Aleksis Kiven säälimättömänä teilaajana. Hän lyttäsi kansalliskirjailija Kiven koko tuotannon. Suhtautumisen voi lukea arvostelusta Seitsemän Veljeksen ilmestyttyä. Se alkaa näin:

Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan.
Kirjoituksen johdosta Suomaisen Kirjallisuuden seura keskeytti teoksen myynnin. 500 kappaleen painoksesta oli myyty 150, mutta loput vedettiin pois myynnistä. Vasta muutama kuukausi Kiven kuoleman jälkeen kirja julkaistiin uudelleen alkuperäisessä muodossaan.

Ahlqvist oli kuopiolaisen piian avioton poika, jonka kasvatusisänä toimi maanjako-oikeuden puheenjohtaja varatuomari Karl Stenius. Ei siis ollut  kotoisin kovin kaukaa Karjalasta. August Ahlqvstistä tuli myöhemmin Helsingin yliopistoon ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kielten professuurin haltija. Ahlqvistin syntyperä ja isäsuhde on nostettu selitykseksi vimmaiseen tarpeeseen kieltää Kiven tuotannon arvo.  Isä oli kenraaliadjutantti, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam.

Ahlqvistiä luonnehditaan eri arvioinneissa lähes vainoharhaiseksi ja epäluuloiseksi. Hän oli herravihaisen isänmaallinen, ärtyisä, kiivasluonteinen ja nalkuttava tosikko. Kulttuuripoliitikkona Ahlqvist oli uskonnollisen ahdasmielinen ja esiintyi jähmeän arvovaltaisena. Tätä henkilökuvaa vasten pitänee myös hänen matkakertomustaan arvioida.




18.1.2014

Pieni laulujuhlaopas



"Venäläisten vaikutus kylässämme on ollut ankara. Noin 19-20 vuotta sitten olivat venäläisten pukimet ja tavat yleisesti vallalla.Nyt on tapahtunut viime aikoina tuntuva muutos. Pois osaksi karisseet ovat vieraat tavat ja taipumukset. Kansallisesti on alettu herätä. Leväperäisyyttä omaa kansallisuutta kohtaan on vielä paljon huomattavissa. Ilmoituskilvet, teiden nimet ovat monissa paikoin venäjäksi. Tämän epäkohdan poistamiseen on ryhdytty"

Lappeenrannan kirjasto on vienyt verkkoon ikään kuin maistiaisia kokoelmistaan, muutama helmikin siellä on.  Kirjoitin viime viikolla sieltä löytyneestä Kivennavan kirkonhistoriasta.  Otan nyt vielä yhden pienen dokumentin tästä Digicarelicasta lähempään tarkasteluun. Laulu-, soitto-, ja urheilujuhla järjestettiin Terijoella kesäisin vuosien 1902-1913 välillä.  Yllä oleva lainaus on vuonna 1910 painetusta Laulujuhlien juhlaoppaasta. Dokumentti ei suostunut lataantumaan koneelle pdf-muodossa kuten muut. Sen saa kuitenkin luettua esikatselun kautta.

Eletään siis vuotta 1910 Suomen Suuriruhtinaskunnassa, joka on autonominen osa Venäjää. Suomen autonomiaa on ryhdytty kyseenalaistamaan. Autonomia on alusta lähtien ollut vähän kyseenalainen. Keisarilla on ollut viime kädessä kaikki valta päättää mitkä lait astuvat voimaan, mutta kun alun perin luvattiin nostaa Suomi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Laulujuhlien tapahtumapaikka on Kivennavan kylä aivan pääkaupunki Pietarin kupeessa. Välissä on Systerbäckin kivääritehdas, jonka maita koko Kivennavan pitäjä on.  Tehtaaseen vedoten vaaditaan Kivennavan ja Uudenkirkon siirtämistä Pietarin kuvernementtiin pois suuriruhtinaskunnasta. Terijoki erottautui Kivennavasta omaksi pitäjäkseen vuonna 1911.

Tiivistettyä historiaa


Oppaan alkusivulla on kappale Kuvia ja kuvailua Terijoelta. Siinä nähdään Terijoen historia näin:

"Ei tiedetä, milloin tämä kylä on perustettu. Vuonna 1500 oli jo asemansa ja maalaisoloihin nähden tavallinen suurempi kylä. 1596 oli täällä 29 taloa. Kun tietää, että nykyään on niitä tuhansia, huomaa että olot ovat muuttuneet. 1557 kerrotaan venäläisen jouko täällä tappaneen muutamia virkamiehiä ja 12 talonpoikaa. Lahjoitusmaa-aikana oli Terijoella kapakka.Maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella ennen aikaan elettiin. Myöskin harjoitettiin rahdintekoa ja salakuljetusta Venäjälle. Etenkin suoloja kuljetettiin paljon Kronstadtiin ja Pietariin. Kansan muistissa elää vielä hyvinkin paljon tarinoita tältä ajalta. Teollisuudesta ei seudullamme voi puhua. Vanhoina aikoina lienee Systerbäckin kivääritehdas ja Raivolan lasivapriikki jonkun verran lisänneet elämisen mahdollisuutta."

Terijoen historiaa tiiviimmin kuin pähkinäkuoressa. Lukijalla sekoittuvat jo aikakaudet toisiinsa, mutta venäläisten tihutyö muistetaan vielä satojen vuosien takaa.

Ehkäpä näitä asioita voisi vähän avata. Terijoen seuduilla oletetaan olleen pysyvää asutusta jo 1200-luvulta lähtien. Lentohiekkavallit jättivät vähän mahdollisuuksia maanviljelyyn, joten kalastus on varmaan ollut elinkeinoista ensimmäinen. Siellä täällä savialueilla peltoviljely oli mahdollista. Terijoen kylää kutsuttiin alkuun Tervajoeksi.

Juhlaoppaan maininta venäläisistä joukoista 1557 ajoittuu Kustaa Vaasan Venäjän sodan viimeiseen vuoteen. Sota oli yksi vaihe Ruotsin työntymisessä Karjalaan. Suurvaltaa rakentava Ruotsi työntyi Pähkinäsaaren rauhassa Venäjälle jätettyyn itäisen Karjalankannaksen osaan eli Kivennavan ympäristöön, Siestarjoen länsipuolelle ja Pohjois-Inkerin pohjoisimpiin osiin. Riitamaalle. Ruotsi hävitti kyliä Venäjän puolelta ja venäläiset hävittivät Ruotsin puolella.  Kuuluisa Joutselän taistelu on tapahtui tämän sodan aikana 1555.

Novgorodin rauha 1557 oli vain pieni parin vuoden tauko pian syttyvään Pitkään Vihaan eli 25-vuotiseen sotaan. Kannaksen väestö pakeni jälleen piilopirtteihinsä. Kivennavan Kirjavaisten sukuseuran kantaisäksi nimittämä Sipi Kirjavainen syntyi Uudenkirkon Kuuterselässä tuon sodan alkaessa.

Juhlaopas hyppää  historiassa lahjoitusmaa-aikaan ja suolan salakuljetukseen vaikka väliin mahtuu Terijoen kannalta oleellinen Ruotsin vallan päättyminen ja Pietarin kasvu. Venäjän sodasta on pitkä aikamatka lahjoitusmaihin ja rahdintekoon. Ruotsin rakentama suurvalta romahti. Venäjä valloitti Ruotsilta Karjalan ja sadan vuoden kuluttua koko Suomen. Entiset riitamaat rauhoittuivat. Pietari määritti nyt Kannaksen rajaseudun asukkaiden elämää. Kivennapa sekä Terijoki yhtenä sen kylistä olivat Systerbäckin kivääritehtaan maita. Raivolaan tuotiin 1800 venäläisiä maaorjia järvimalmia hyödyntäneen rautaruukin työntekijöiksi ja heidän jälkeläisensä jäivät asuttamaan Raivolan kylää.

Terijoki säilyi suomalaisena ja kasvoi turismista


1700-luvun alkupuolelta lähtien oli koko Karjalankannas Venäjää. Tätä myöhemmin Vanhaksi Suomeksi kutsuttua aluetta ei kuitenkaan pyritty venäläistämään. Jatkuvat sodat entisillä riitamailla
olivat nyt ohitse ja rahvas eli rauhassa.

Sata vuotta myöhemmin 1800-luvun alussa Venäjä valloitti Ruotsilta koko Suomen. Karjala liitettiin uudelleen näiden muiden Ruotsin entisten itämaakuntien yhteyteen. Pietarilaiset eivät käsittäneet Keisarin hyväntahtoisuutta suomalaisia kohtaan "Me luulimme valloittaneemme Suomen, mutta Suomi onkin valloittanut osan Venäjää."

Terijoki eli turismista. Pietarin rautatien valmistuminen 1870 kiihdytti toinen toistaan upeampien huviloiden rakentamista. Rakennusväkeä ja työväkeä muutti ympäri Suomea. Talonmiehiä, kauppiaita, puutarhureita, keittäjiä, ajureita, kaikkia mahdollisia palveluammatin harjoittajia. Myös Kivennavan maanviljelijät ja kalastajat saivat tänne kaiken kaupaksi. Tosin ajurina ja rahdinajana ansaitsi vielä enemmän, joten maanviljely sai jäädä vähemmälle.

Paikallisten asukkaiden vauraus ja hyvinvointi lisääntyivät nopeasti. Kannas muistutti jo siellä täällä monikansallista markkinapaikkaa. Pelkästään Terijoella lienee asunut noin 50 000 ulkomaalaista, pääosin pääkaupunki Pietarin yläluokkaa, mutta joukossa oli paljon muitakin kansallisuuksia. Terijokiseuran sivustolta löytyy tieto, että ulkolaisia kesävieraita olisi ollut seudulla vilkkaimpana aikana lähes 150 000.

Jos Suomessa kasvoi kansallistunto 1800-luvun lähetessä loppuaan niin sama kehitys oli myös vallalla Venäjällä. Itsenäistymispyrkimyksiä peläten reuna-alueita ryhdyttiin liittämään tiiviimmin Venäjään. Tämä näkyi suomalaisille sortovuosina. Mutta pyrkiessään tiivistämään Venäjää ja tukahduttamaan alueen heräävää kansallistuntoa Keisari heitti paloöljyä liekkeihin. Terijoen laulujuhlien juhlaopas näyttää tämän omalta pieneltä osaltaan.Venäläisten paikkakunnalle synnyttämä vauraus ja hyvinvointi oli nyt "venäläisten ankaraa vaikutusta kyläämme."


Kirjavaiset Terijoella

Sipi Kirjavaisen jälkeläisiä on muuttanut Terijoelle jo 1700-luvulla, pääosin Taskisia sukunimeltään. Pietari Kirjavainen (1640-1710) oli yksi veljeksistä, jotka muuttivat Pihlaisiin. Hänen Pietari poikansa tytär Katariina avioitui Käkösille Terijoelle 1728. Tyttäristä kaikki jäivät Terijoelle. Sukunimet vaihtuivat Kytösiksi, Taskisiksi ja Lankisiksi.


Antti Kirjavainen (1761-1811), joka oli juuriaan Kauksamon Kirjavaisia, muutti perheineen Terijoelle vuosisadan alkaessa.


Kun joskus tulee joskus asiaa Lappeenrantaan, pitääpä silloin poiketa itse kirjastossa. Kotiseutukokoelmassa lienee paljon  muitakin dokumentteja Etelä-Karjalan, Karjalankannaksen sekä Inkerin paikallishistoriasta.






http://www.digicarelica.fi/





15.1.2014

Paras historiablogi valittu

Ylen historiasivuilla äänestettiin parhaimmasta historiablogista. Voittajaksi tuli Laitasaari. Se blogi on minullakin ollut tuossa oikean laidan linkeissä, vaikka ei olekaan varsinainen sukuhistorian blogi.


Voittaja on mielestäni kunniansa ansainnut. Itse äänestys sen sijaan oli huitaistu juuri niin huolimattomasti verkkoon kuin nettiäänestys voidaan laittaa. Kummallista ettei niinkin iso toimija kuin YLE ole tehnyt sitä yhtään huolellisemmin. Kutakin ehdokasta sai äänestää kuinka monta kertaa vain halusi tyhjentämättä edes selaimen välimuistia.

Tähän nähden äänestäneitä on ollut käsittämättömän vähän. Eikö historia kiinnosta ihmisiä?

Kirjoitan tästä siksi, että voittanut blogi kannattaa mielestäni huomioida. Kysymyksessä on blogi Laitasaaren kylän historiasta. Kyläblogeja on varmaan muitakin, mutta tätä blogia tehdään yhteystyössä ja se on merkillepantavaa. Kirjoittajia on pitkä liuta. Tässä olisi esimerkkiä luovutetun Karjalan kyläseuroille, niillekin joilla  on kyläkirja tehtynä ja niille joilla kirja on vasta suunnitteilla.

Ei muuta kuin toimeen. Pari puuhamiestä laatimaan rakenne blogille ja keräämään alustavia taustatietoja. Sitten muutkin kyläseurassa toimivat voivat viedä sinne omia tietojaan. Verkko on erittäin hyvä väline tiedon jakamiseen ja yhteistyössä tuottamiseen. Lukijoita ja kiinnostuneita tulee kun tietoa viedään elävään ympäristöön, blogiin, joka päivittyy säännöllisesti.

Tuossa äänestystuloksesta kummastuttaa vielä sukuhistorian jääminen sivuraiteille. Sukututkijan loppuvuosi on sisällöltään monipuolinen ja laaja-alainen ja niin tiuhaan päivittyvä, että sen olisi uskonut saavan enemmän huomiota tässä yhteydessä. Mutta pienihän tuo äänimäärä on kaikilla muillakin.


12.1.2014

Kirkko keskellä pitäjää

 Kivennapaseura on kustantanut vuonna 2012 Piispa Kalevi Toiviaisen kirjoittaman Johan Abraham Maunun elämänkerran Kaiken keskellä yksin.  Maunu oli Kivennavan seurakunnan viimeinen kirkkoherra. Hän hoiti virkaa yli kolmekymmentä vuotta. Toiviainen kertoo virkaveljien ja esimiesten pitäneet Maunua "vallankumouksellisena henkenä". Hän oli heidän silmissään toisinajattelija, oman tiensä kulkija.

Toiviainen kerronta seurakunnasta ja ajankuvasta on kovin kalpeaa, sillä kirjoittaja keskittyy tiukasti Johan Abraham Maunun elämänvaiheisiin. Näitä kuvatessa Toiviainen on kyllä huolellinen, joten kirkkoherran elämänkerraksi se on laadukas.

Jos kuitenkin haluaa tutustua enemmän ajankuvaan kuin kirkkoherran elämänuraan on hyvä lukea Maunun itsensä kirjoittama kirja, joka on kokonaisuudessaan verkossa saatavilla. Kirja on kirkkorakennuksen satavuotishistoriikki, joka samalla kuin ohimennen kuvaa monipuolisesti pitäjän elämää. Kivennavan kirkko 11.7.1812-11.7.1912 satavuotismuisto teoksessa kirkkoherra Maunu aloittaa Kivennavan kirkkohistorian vuodesta 1445, kuvaa satavuotisen kirkkorakennuksen vaiheet ja siirtyy sitten tämän järjestyksessä kuudennen kirkkorakennuksen ympäristöön.

"1815 oli esillä talollisen Matti Kakin nostama kysymys kirkkomaan portin sulkemisesta etteivät eläimet pääsisi vanhaan kirkkoon ja kirkkomaalle. Juho Heikkinen valittiin taitavana ja kätevänä miehenä pitämään huolta kirkkotarhan hoidosta ja että jos sotilaat, joita kirkonkylässä usein majailee, ovat repineet paalun tai aidan, sen korjaamaan ja pitämään kirkon rappuset talvella siivottuna."
"1860 tehtiin kirkkomaan ympärille 2 kyynärää leveä ja 2½  kyynärää korkea kiviaita. Työnjohtajaksi otettiin suutari Lauri Kirjavainen, 'joka sanoi kauan aikaa tehneensä kirkkomaan ajan työtä'."
"V. 1875 ilmoitettiin kirkkoneuvostossa kirkkomaan olevan sangen pahassa siivossa ja koska sinne varsinkin sunnuntaisin kokoontui paljon sikoja pahojansa tekemään, päätettiin puheenjohtajan kautta muistuttaa suntioita, ettei senlaista saisi tapahtua."
Tässä lienee tarkoitetun kotieläimiä



Papit ja lukkarit


Maunu kertoo edeltäjiensä vaiheista yksityöskohtaisesti ja kaunistelematta. Luettelee ansiot mutta ei unohda viinaanmenevyyttäkään. Kirkkoherra Höijerin kohdalla on erityinen kohta.
Höijer toimi myös koko seurakunnassaoloaikanaan kirkonisännöitsijänä.  Kirkonkirjat ja pöytäkirjat ovat kirjoitetut kauniilla, tasaisella käsialalla ja ovat ne selvät niin kuin olisivat painetut. Pappilan päärakennus, joka seisoi eteläisellä vallilla oli vanha ja kovin ränsistynyt. Vesisateella oli kirkonkirjat pantava pöydän alle, jotta suojeltuisivat kastumasta. Sitten koko hökkeli paloi ja rovasti Höijer siirtyi kirkonkirjoinensa, mitä niitä tulipalosta pelastetuksi saatiin, saunaan, missä asui siksi kunnes väliaikainen pappila rakennettiin.
Vähitellen Maunun kerronta laajenee kuvailemaan koko seurakunnan elämää 1800-luvulla.  Seurakunnan palvelijoiden valintatilanteet ovat paljonpuhuvia.
1833 Kivennavan seurakuntalaiset  anoivat Tuomiokapitulilta oikeutta ottaa osaa kappalaisen vaaliin. Tämän anomuksen Tuomiokapituli hylkäsi. Siitä Kivennavan seurakuntalaiset  päättivät valittaa H. K. Majesteetilleen. Valituksesta ei ollut mitään tulosta. Kivääritehtaan hallinto valitsi kappalaisen.
Kirkkoherran vaalit suoritettiin vuonna 1842 tällä tavoin:
"Systerbekin kivääritehtaan puolesta äänesti Lintulan lahjoitusmaan taloudenhoitaja Waldemar Henning  venäjänkielisellä valtakirjalla toisella vaalisijalla olevaa Käkisalmen kirkkoherraa Adam Höijeriä, joka siis tuli valituksi."
ja muutama sivua myöhemmin samassa luvussa todetaan:
"1869 oli Höijerin jälkeen kirkkoherranvaali. Systerbäckin kivääritehtaan hallitus äänesti toisella varasijalla olevaa Rautjärven kirkkoherraa Johannes Hertziä, joka tuli virkaan nimitetyksi."
Kirkkorakennus museoviraston kuvassa
Pappien vaiheiden lisäksi Maunu kuvaa sadan vuoden aikaista kirkonelämää ja kirkonpalvelijoita laajasti.

Viisikymmentävuotiaana virkaansa valitulla kappalaisella Petter Adolf Wahlbergillä oli "paljon puuhaa rappiotilassa olevan virkatalonsa Husulan pappilan kuntoon panemisessa. Asunto oli lahonnut ja rappeutunut, monet pitäjäkokoukset oli pidettävä, monet harmit nähtävä ennenkuin uusi entistä ehompi asunto saatiin. Arvattavasti hän ehti kiinnittää huomionsa seurakunnankin oloihin ja uutteruudellaan korjata senkin vaurioita."

 Wahlbergin kuoltua esitettiin Pitäjäkokouksessa "Kun nimipastori Wahlberg oli ollut yli 18 vuotta kappalaisena tässä seurakunnassa ja uutterasti täyttänyt opettajantehtävänsä ja hänellä oli ollut suurta vaivaa ja kustannuksia kappalaisvirkatalonsa parantamisessa, jonka vuoksi seurakuntalaiset nyt tunnustavat nämä ansiot ja tahtovat antaa hänen jälelle jääneelle leskellensä jotakin osoitusta tunnustuksestaan ja toivovat, että pyydetty ylimääräinen armonvuosi annettaisiin."
Leski sai siis jäädä ylimääräiseksi vuodeksi asumaan.

Lukkarit ovat saaneet oman lukunsa kirkon historiikkiin, kuten myös kirkonisännöitsijät. Lukkarinvaalin kuvaus on erilaista kuin kirkkoherraa valittaessa. Maunu ottaa lainauksen vuoden1870 lukkarin vaalien pöytäkirjasta. Kun Matti Taavinpoika Huuhtasen valtakirja oli "epäselkeästi kirjoitettu ja muutenkin puutteellinen, hyljättiin, niin syntyi huuto ja ilkeä meno, joka on kaiketi sopimaton Herran huoneessa ja vaikka varotettiin monta kertaa olemaan hiljaa oli pakko ruununmiesten kautta järjestystä pitää."

Lukkarien ohessa Mauno käy läpi myös suntiot  ja koulumestarit ja kiertokoulunopettajat. Tässä katkelma koulumestarin valinnasta:
Tarkka tutkinto pidettiin: tavaamisessa suoraan lukemisessa, katkismuksessa ja Piplianhistoriassa, kirjanluvussa ja luetun käsittämisessä, koraaliveisussa, käsikirjoituksessa ja luvun laskussa. Kirkkoneuvosto kokoontui pappilaan toimittamaan vaalia... Eräs ehdotti v.t. koulumestaria Mikko Pimiää siitä syystä, että hän oli seurakunnan lapsi. 'Mitä hän opissa vielä puuttuu voipi hän kyllä, ollen vielä nuori ja siis parhaassa oppi-ijässä, rakentaa etenkin jos seurakunnan papisto, niin kuin toivottavaa on, on hänelle siinä avullinen'. 6 muuta kirkkoneuvoston jäsentä yhtyi tähän ehdotukseen. Kirkkoherra lausui: 'ettei hänen omatuntonsa salli hänen katsoa tässä asiassa muuta kuin oikeutta ja seurakunnan todellista hyötyä' ehdotti pitäjän koulumestaria Pyhäjärveltä Juhana Häsää, 'jonka elävä ja lasten huomiota ja hartautta herättävä opetustapa asettaa hänet etusijaan'.

Mikko Pimiä tuli valituksi. Hän oli kotoisin Kivennavan kirkonkylästä. Perheineen hänet löydät sukukirjasta taulusta 1769. Hänellä oli yksitoista lasta ja yhdeksän lastenlasta. Vaimo oli Kuokkalasta. Mikko Pimiän isä oli maakauppias kirkonkylässä, Kotselän Pimiöitä juuriaan.

Alussa mainitsemassani Kalevi Toiviaisen kirjassa Mikko Pimiän todetaan olleen Maunun mukaan "viinamäen miehiä" eikä ollut "onnistunut saamaan säännöllisyyttä koulutyöhön ja kohottamaan koulun arvoa kansan silmissä". Tässä kirjassaan Maunu ei mainitse mitään tällaista. Toteaa vain Mikko Pimiän olleen suntion ja koulumestarin virkaan tullessa 23 vuoden vanha ja oli siinä toimessa 25 vuotta.  Hänen jälkeensä tuli suntioksi hänen poikansa papintutkinnon suorittanut Johan Aleksander Pimiä.

Johan Aleksander Pimiä on sukukirjassa Johannes Aleksanteri Pimiä (1875-1953) lehtori, kuollut Helsingissä, vaimo Mari Paavilainen, lapsia kolme. Perhe asui vuodesta 1911 Terijoella Johanneksen saatui sieltä viran.

Kirkko ja kirkonkylä ( Kuva Kivennapaseuran sivulta)

Mihin kunnanhallitusta tarvitaan?


Maunu kertoo Kivennavan kirkossa sadan vuoden aikana pidetyistä kokouksista. Tässä muutama pitäjänkokouksen päätösasia.
1872 ehdotti nimismies Cajander, että otettaisiin kätilö pitäjään. Kokous oli sitä mieltä, että "kätilö pitäjän luontoon katsoen on aivan sopimaton. Joka kylässä on sellaisia, jotka voivat olla avuliaina synnytyksissä."  
1859 keskusteltiin "yhdistyksen matkaansaattamisesta ja siitä soveliaimmasta ja kalansikiön kasvattamiselle tarpeellisemmasta kalanpyyntökeinosta. Asia sanottiin kokonaan kuuluvan "Systerbekin fabrikan hallituksen alle."
1870 keskusteltiin kunnanhallituksen perustamisesta pitäjään. Talollinen Olli Kukkonen oli sitä mieltä, ettei ole tarvis tätä hallitusta kun on Systerbekin hallitus.
1875 Koska seurakunnassamme pidetään paljon turhia kokouksia, joissa varsinkin nuoriso oppii kaikenlaisia pahoja tapoja, päätettiin, että kirkkoneuvoston jäsenet ystävällisesti varoittaisivat asianomaisia varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä pitämästä tuommoisia rietasta ja syntistä elämää matkaansaattavia kokousia. Päätettiin myöskin, että kirkkoraadin jäsenet koettelisivat saada isäntiä suostumaan siihen, etteivät ensinkään sallisi moisia kokouksia suojissansa pidettävänkään.
Maunu toteaa luvussa Uskonnollinen elämä ja uskonnolliset suuntaukset Kivennavan olleen hyvin rauhallinen pitäjä aina Helsinki-Pietari rautatien valmistumiseen asti. Piispantarkastuksissa siveellistä elämää kiitetään, haureellisuus ja petollisuus oli kylläkin yleistä, mutta puukotukset ja murhat tuntemattomia. Vuoden 1890 piispantarkastuksessa kuva muuttuu ja valitetaan juoppouden olevan valloillaan. Viinakapakoita löytyy runsaasti.


Hyppääjät oli väkevä liike Pihlaisissakin



Herännäisyydestä Maunu kertoo mielenkiintoisesti. Hyppääjät-lahkolaisuus levisi Inkerinmaalta Lempaalasta Kivennavalle ja kirkkoherra kirjoittaa tästä elävästi kuin olisi itse ollut hyppimässä muiden mukana.

Matti Rontu piti joka päivä kolme kertaa rukouksia. Hartausseuroissa ensin langettiin kasvoilleen maahan ja luettiin Isämeitä, sitten laulettiin hengellisiä lauluja ja virsiä ja viimeksi oli rukous. Suurin aika vietettiin laulamisella. Rukouksen aikana kaikki olivat polvillaan tahi kasvoillaan. V 1838 tulivat hyppimiset ja kielillä puhumiset, alettiinpa silloin jo kuiskailla sopimattomasta siskonrakkaudestakin. Kokoukset herättivät herrojen huomiota, niitä pidettiin vaarallisina. Talouskomisario Valdemar Henning turvautui kasakkapamppuun, antoi ruoskiaa Matti Ronnun veriin asti ja kielsi kokouksia pitämästä ja kun kieltoa ei noudatettu, antoi asian nimismiehen haltuun. Seuraavana vuonna liikkeen johtajia sakotettiin luvattomien kokousten pidosta ja karkoitettiin pois tiloiltansa. V. 1840 tuomittiin M Rontu irtolaisuudesta ja luvattomien kokousten pidosta kuritushuoneeseen ja oli 1850-luvulla useampia vuosia vankeudessa. Rovasti Borenius oli jo vanha eikä jaksanut tyynnyttää vainon johdosta kiihtyneitä mieliä ja heitä oikein opastaa. Kirkkoherran apulainen Robert Enckell asetti herrojen vainon ja heränneet saivat jonkun aikaa olla alallansa ja rauhassa pitää kokouksiansa.
17.10 1834 kuoli Juho Ronnun vaimo Anna Painilainen ja Juho meni uusiin naimisiin Brita Murtosen kanssa Pihlaisista. Liike kävi yhä hurmahenkisemmäksi. Suola ja liha ja kaikki hapan ruoka on hyljättävä, vettä pitää juotavan ja tuimaa leipää syötämän. Mitä enemmän lihaa kuolettaa sen voimallisempi on henki. Jos rukoilet edes vuoden ajan, niin tulet uudestisyntyneeksi. Ei saa olla punaista viirua vaatteissa. Aviokumppanista pitää erottaman. Aviolapset ovat äpäriä, mutta joka siskosta syntyy se on hengestä. Aviosääty, johon pappi vihkii, on laki, mutta kristitylle ei ole laki pantuna. Kullakin piti olla nimikkosisko. Muutakin hurmausta tuli. Kokouksissa, niin ainakin luotettavat henkilöt kertovat, naurettiin, uikutettiin niin kuin koirat, mätettiin suuta, kaulailtiin ja hypittiin. Pappeja varsinkin soimattiin. He lörpöttelevät, eivät ole käyneet hengen koulua, leipänsä eteen he haukkuvat. 
Matti Rontu oli vastustellut veljensä Juhon naimista, mutta meni itse avioliittoon Helena Launiaisen kanssa Uudenkirkon Kuuterselästä. Kävi ahkerasti kirkossa ja Herran Ehtoollisella. Kirkkoon tullessa hänellä oli tapana langeta kirkonmäellä erään kiven viereen polvilleen rukoilemaan. Vielä useita kertoja oli polvillaan rukoiltava otsa maahan kumartuneena ennen kuin kirkkoon ehdittiin: ensin kirkkomaan portilla, sitten kirkon etehisen ovvella, kynnyksen sisäpuolella, keskikäytävällä ja vihdoin viimein omassa penkissään likellä saarnastuolia.

Loppupuolella Maunu antaa tilastotietoa vuoden 1910 Kivennavan synkemmältä puolelta.

Nykyään elävistä seurakuntalaisista on tuomittu tappelusta, murhasta, pahoinpitelystä 79, näpistyksestä, varkaudesta, metsänhaaskauksesta 139, juoppoudesta, viinanmyynnistä, salakuljetuksesta 343, siveellisyysrikoksista 4 ja kansalaisluottamusksen menettämisen tuottavista rikoksista 28. Yhteensä rikoksista tuomittuja 593.Aviottomia oli kaikista syntyneistä 1907-1911 3,54%.

J. A. Maunun oman tekstin rinnalla Kalevi Toiviaisen kirja J. A. Maunusta tuntuu kovin varovaisesti ja kieli keskellä suuta kirjoitetulta. Toiviainen on siloiteltu särmiä ja häivyttänyt riitasointuja antaakseen sovinnaisen kuvan suurta murrosta elävän yhteisön paimenesta. Tältä ainakin tuntuu kun lukee kirkkoherran omaa tekstiä. Voi hyvin uskoa, että virkaveljet ja esimiehet ovat nieleskelleet tyhjää kun kirkkoherra on nostanut kissan pöydälle ja puhunut suoraan asioista, joista muut ovat katsoneet tarpeelliseksi vaieta. Kivennappoisilla on ollut harvinaisen vahva kirkkoherra seurakunnassaan.










4.1.2014

Google Earth ja Kivennapa




Sipin jälkipolven edustajia siirtyi kovin verkkaisesti
naapuripitäjiin.
Vaikka Kivennavan Pihlainen ja Muolaan Jaarila
olivat lähes kiinni kasvaneita kyliä Kirjavaisten sukua
siirtyi Jaarilaan vasta 1800-luvun alussa.
Toiseen naapuripitäjäänValkjärvelle
Valkeamatkan ja Siparilan kyliin suku levisi
700-luvun puolenvälin jälkeen.
Kirjavaisten suku pysyi sitkeästi asuinsijoillaan sen jälkeen kun kantaisän jälkeläiset olivat Uudeltakirkolta Kivennavalle siirtyneet. 1700-luvun puoliväliin asti koko Sipin jälkipolvi asui Kivennavalla, yli puolet heistä Pihlaisten kylässä.  Pihlaisissa asui Kirjavaisia, muihin kyliin miniöiksi lähtevät tyttäret saivat lapsia Käkösille, Pimiöille, Henttisille, Liftländereille, Naulapäille, Ilosille, Koisteille, Nikkasille, Paavolaisille... Uudet äitipolvet toivat aina uusia sukunimiä jälkipolviin.

Vielä 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun Sipin jälkipolvissa syntyneistä yhdeksän kymmenestä asui Kivennavalla. Suku on siis vahvasti kivennappoisia. Melkoinen osa oli myös pihlaislaisia, Pihlaisten kylässä asui noin 20% Sipin jälkipolvista.

Sitkeästi pääosa pysyi sukunsa perinteisillä asuinsijoilla myös Vanhan Suomen liityttyä muuhun Suomeen ja Suomen itsenäistyttyä. Ennen sotia heistä kolme neljäsosaa oli edelleen kivennapalaisia. Maanmittauslaitoksen sivustosta Karjalan Kartat voit tutusta tarkemmin koko luovutetun Karjalan alueeseen. Tässä verkkopalvelussa on neljä varsinaista kartta-aineistoa vuodenta 1939: kaksi topografista karttaa (mittakaavoiltaan 1:100 000 ja 1:20 000), pitäjänkartta (1:20 000) sekä yleiskartta.
Esimerkkinä Pihlainen ympäristöineen  topografisella kartalla mittakaavalla 1:100 000

Suvun talot Kivennavalla

Kalevin Hyytiä on rakentanut sivuilleen selvityksen Kivennavan väestöstä 1939. Sen tarkastelemiseen tarvitset Google Earth sovelluksen jonka voit ladata koneellesi verkosta. Listan Google Earthilla tarkasteltavista tiedostoista löydät alla olevasta sivulinkistä. Klikkaamalla kartalla olevaa talon kuvaketta näet ketkä taloa pitivät:

http://www.kivennapa.fi/kartat/

Tuon esityksen lisäksi Kalevi Hyytiä on muutamasta Kirjavaisten kannalta keskeisestä kylästä eritellyt talot joissa asui Sipin jälkipolvea. Näistäkin on Google Earthissä tarkasteltavat tiedostot. Tämä aineisto ei ainakaan vielä kata kaikkia kyliä, joissa Sipin jälkipolvea asusteli.

Pihlainen   Vuonna 1939 kylässä oli 73 taloa ja kuten Hyytiän esityksestä näet, lähes kaikissa asusti Sipi Kirjavaisen jälkipolvea. Nykyiseltä nimeltään Malinovka.  Entisestä kylästä ei ole mitään jäljellä, sen päälle rakennettu ohjustukikohtakin on jo rapistumassa.
Rantakylä Juuri ennen sotia Rantakylässä oli 70 taloa.  Rantakylä oli toinen kylä, johon sukua oli keskittynyt. Kirjavaisten jälkipolvea siirtyi Pihlaisista 1700-luvun loppupuolella. 1939 vähän yli puolessa taloista asui Sipin jälkipolvea. Nykyinen nimi on Tsernigovka ja paikalla on huvila-asutusta.
rantakyla-kirjavainen.kml

Hartonen Hartosessa oli ennen sotia taloja 46. Nykyisin asumaton.
hartonen-kirjavainen.kml

Hiirelässä taloja ennen sotia 36m nykyisin asumaton.
hiirela-kirjavainen.kml

Kanalassa taloja 16, nykyisin asumaton.
kanala-kirjavainen.kml

Karvalassa ennen sotia taloja 43, kylä autioitui vuonna 1950
karvala-kirjavainen.kml

Korpikylässä taloja oli 25, sodassa tuhoutunut ja asumaton.
korpikyla-kirjavainen.kml

Multalassa taloja 19, nykyisin asumaton.
multala-kirjavainen.kml

Pamppalassa oli ennen sotia 35 taloa, alue autioitui 1950
pamppala-kirjavainen.kml

Raivolassa oli ennen sotia 402 taloa ja rautatieasema. Sen nykyinen nimi on Rosthino, siellä on nykyisin melko paljon asutusta, hyvät palvelut ja liikenneyhteydet.
raivola-kirjavainen.kml

Suurselkälässä oli 24 taloa, nykyisin asumatonta seutua
suurselka-kirjavainen.kml

Vanhassakylässä oli 11 taloa, nykyisin asumaton
vanhakyla-kirjavainen.kml

Vuottaalla oli taloja 50, alue on asuttu, nimeltään Kirovskoje
vuottaa-kirjavainen.kml