http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

30.12.2015

Koko vuoden kysymys



Ylessä on juuri mielenkiintoinen ohjelmasarja historiasta. Viipuria käsiteltiin sarjan toisessa osassa, sen keskeisestä merkityksestä Suomen sisällissodassa.

Facebookissa on kaikenlaisia ryhmiä. Yksi suljettu ryhmä on juhlavan niminen Juuret rajantakaisessa kauniissa Karjalassa. Luulisi, että sen jäsenet ovat kiinnostuneet vaihtamaan mielipiteitä. Siksipä minäkin tarjosin heti oitis linkkiä Yle-areenalla pyörivään ohjelmaan avoimella kysymyksellä: mitä mieltä ohjelmasta?

Historia näyttää kuitenkin olevan ryhmän ylläpitäjälle jotenkin arveluttava asia. Muisteloihin ei toivota mitään tummempia sävyjä. Karjalassa kun aurinko paistoi aina ja kaikki oli parhain päin. No mikäpä siinä, jos ryhmä haluaa olla vain ajanvietettä, eikä mikään tietolähde. Tietolähteenä moni vain tuntuu sitä pitävän ja tietoa halutaan siellä jakaakin.

Olen kuitenkin seurannut tätä ryhmää suurella mielenkiinnolla. Tässä minulla on vähän niin kuin oma lehmä ojassa. Hetken mielijohteesta tein tähän ryhmään noin vuosi sitten, heti vuoden vaihteen jälkeen, yhden kysymyksen. Vastausvaihtoehdot  kysymyslomakkeessani olivat:
  • Olen itse syntynyt luovutetussa Karjalassa
  • Kumpikin vanhemmistani on siellä syntynyt
  • Toinen vanhemmistani on syntynyt luovutetussa Karjalassa
  • Kaikki isovanhempani lähtivät evakkoon, vanhempani syntyivät täällä
  • Vasta isovanhemmissani on evakkoja, mutta peräti kolme
  • Vasta isovanhemmissani on evakkoja, heitä on kaksi
  • Vasta isovanhemmissani on evakkoja, heitä on vain yksi
Arvelin tämän riittävän antamaan vastauksen kysymyksiin:
  • Ovatko kolmannen polvenkin evakot kiinnostuneita tällaisesta fb-sivusta?
  • Ovatko evakot menneet  pääosin naimisiin keskenään vai sekoittuivatko karjalaiset yleensä muuhun väestöön?
  • Onko syntyperäisiä luovutetun alueen ihmisiä mukana tässä fb-ryhmässä?
Ajattelin saavani muutaman vastauksen ennen kuin koko kysymys häipyy niin alas ryhmän seinällä, että vastausvirta tyrehtyy. Tapahtui kuitenkin jotain muuta kuin osasin odottaa.

Pysyvä paalupaikka

Facebookissa nousee kärkeen aina se postaus, joka saa eniten kiinnostusta osakseen. Kysymykseni on keikkunut ryhmän seinällä kärjessä kohta koko vuoden. Välillä se painui vähän alemmaksi, mutta sitten aina joku vastaa tai kommentoi ja taas se keikkuu paalupaikalla. Missä se on nyt tänäkin päivänä, vuoden vanha postaus. 

Varsinaista järkevää tietoa kysymykseen kertyi parin kolmen kuukauden aikana. Sitten vastaukset harvenivat, mutta ihmiset kirjoittavat kysymykseeni kommentteja, kertoivat evakkomatkasta, luettelivat sukutaustojaan ja heidän syntymäpitäjiään. Mitä olivat kokeneet käydessään nyt Karjalassa. Miltä Viipurissa näytti. Siis kaikkea mahdollista eikä sitä mitä kysytään.

Ilmeisesti käyttäjät olettavat kysymykseni: Monennenko polven evakko olet? Kuinka vahvat ovat juuresi Karjalaan? olevan jonkinlainen ryhmään kiinnitetty ilmoitus. Niinpä muuhun yhteyteen tarkoitetut jutut kirjautuvat kommenteiksi kysymykseeni. 
Vai mitä pitäisi ajatella kirjauksesta:
tää on muuten mukava,"palsta"mutta kauheen sekava ja hankala käyttää....olen kai sitten vaan niin "urpo"mutta aina törmää samoihin kysymyksiin ja asioihin ees taas kokoajan...se on vähä turhauttavaa....en tiedä onko lääkettä tähän
2. kesäkuuta kello 14:54 

Eipä silti. Kommentit ovat silti monet mielenkiintoisia. 825 kommenttia. 668 tykkäystä. Ja lisää tulee koko ajan. Ei mikään huono saldo yhdelle kyselylle.

Mitä itse kysymykseen tulee, niin sen tulos on mielenkiintoinen.

FB-ryhmän koostumus

Karjalasta lähteneiden joukko on jo harva. Facebook on heitä paljon nuorempien juttu. Keski-ikäisten  tarinatupa kuulemma, sillä varsinainen nuoriso on kaikonnut muille foorumeille. Silti tässäkin FB-ryhmän kyselyssä 154 vastaajaa on ilmoittanut olevansa luovutetusta Karjalasta. Aika paljon vanhuksia somettamassa. Tosin kyselylomakkeen täyttäneistä vain vähän alle 5%.

Käytännössä lähes koko Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa-ryhmä koostuu henkilöistä, joiden vanhemmat ovat lähteneet Karjalasta. Heitä on yli 80% ryhmästä. Neljäsosalla ryhmäläisistä on kumpikin vanhempi Karjalasta, vain toinen vanhempi 57%:lla ryhmässä kävijöistä.

Näiden toisen polven evakoiden keskinäinen koostumus on, että kahdella kolmasosalla on vain toinen vanhempi luovutetusta Karjalasta. Varsin uskottavaa. Jos tämä pitää paikkansa yleisesti, niin karjalaista sukutaustaa omaavia suomalaisia on jatkossa aina vain laajeneva osuus väestöstä.

Tämä korostuu kolmannessa polvessa. Heistä, joiden isovanhemmat tulivat Karjalata, varttievakoita ja puoliksi karjalaista sukujuurta olevia on yhteensä 84%.  Suomi siis karjalaistuu, mutta pysyykö karjalaisuus evakoiden jälkipolvissa? Missä määrin he ovat kiinnostuneet niistä juuristaan, jota jäivät rajan taakse?

15% vastaajista on tätä kolmatta polvea. Osoittaako tämä karjalakiinnostuksen hiipumista vai onko niin, että sukutausta alkaa kiinnostamaan vasta myöhemmällä iällä? Kysymys ei anna vastausta tähän. Voi tietenkin olla, että fb-ryhmään ei mahdu kuin yksi sukupolvi kerrallaan.

Tarjotaanko kiinnostuksen esteitä vai herätteitä?

Karjalaisjärjestöillä on juuri nyt kova pohtiminen sukupolven vaihtumisesta.  Minä arvelen, että uudet sukupolvet etsivät omat selityksensä menneisyydelle. Siksi vanhempien maailmankuva ja arvot eivät aina näytä kiinnostavan, mutta se onkin ehkä vanhempien rajoittuneisuutta. Siispä ei pidä liikaa ohjata vaan antaa uuden maailman muodostua. 

Silloin syntyy silta menneeseen oikealla ja aidolla tavalla. Vaikkapa sitten tätä historian tulkintaa katsomalla, vaikka se ei kaunista kuvaa annakaan. Ajattelemisen aihetta enemmänkin. Jospa monipuolinen ja suodattamaton tieto saisi uuden polven mukaan karjalaisuuteen, tekemään kysymyksiä, etsimään vastauksia. Olemaan aidosti juuristaan kiinnostuneita.





28.11.2015

Kivennapatoiminnan ideariihi

Kivennapaseura ry kutsui kiinnostuneita Kivennapaan liittyviä yhteisöjä 28.11. Lahteen suunnittelemaan yhteistyötä ja verkostoitumisen tiivistämistä. Henkilöt, joilla on henkilökohtaiset siteet tähän vanhaan rajapitäjään ovat harvenemassa. Tämä tuottaa aiheellisen huolen kyläseurojen toiminnan jatkumisesta.

Kivennapalaiset sukuseurat ovat kaikki tämän saman ongelman edessä. Esimerkiksi Kirjavaisten sukuseura on ammentanut toimintaansa sisältöä Pihlaisten kylämuistoista. Kun vielä sukukirjakin on jo aikaansaatu, niin toiminnan suuntauksessa on ongelmansa.

Huoli on siis yhteinen.

Sukupolvi sukupolvelta niiden ihmisten joukko kasvaa, joiden sukutaustassa on pitäjä nimeltään Kivennapa. Mutta yhteys tähän menneeseen rajan taakse jääneeseen maailmaan on tyystin toisenlainen kuin evakoilla. Miten siis tarjota uusille polville Kivennapaa, mitä merkitystä heille sillä voisi olla? Kysymys ei ole vähemmästä asiasta kuin pitäjäseuran säilymisestä.

Tämän ensimmäisen suunnittelupalaverin kokoonkutsujana toimi Kivennapa-säätiö. Säätiöllä on kuitenkin vain avustava rooli, pallo on nyt järjestöillä ja Kivennapaseuralla. Ja hyvin tuo pallo  tuli mielestäni kopattua.

Kuten kaikissa tällaisissa ideariihissä ajatukset kyllä sinkoilevat ja innostus kasvaa, mutta suunnitellut työt odottavat jatkossa tekijäänsä, joiden löytäminen ei ole helppoa. Nyt tuntui kuitenkin että tekemisen meininki löytyisi. Vaikka tekijöitä ei aina heti näköpiirissä olekaan, niin hyvät ideat saavat tuulta siipiensä alle. Sellaiselta palaveripäivän anti minusta vaikutti.

Ideoita toiminnan suuntaamiseen

Kivennapaseuralla on ollut jo pitkään ongelmana kaiken tiedon ja materiaalin tallentaminen. Seuralle tarjotaan paljon Kivennapaan liittyviä dokumentteja, kirjeitä, kirjoituksia, valokuvia, mutta niiden arkistoiminen ja digitoiminen edelleen käytettäväksi on ollut ongelma. Näihin talkoisiin tarvitaan kyläseurojen voimien yhdistämistä.

Toinen merkittävä jo osittain muualla eli Metsäpirtissä toteutettu ajatus on Kivennavan historian tarjoaminen virtuaalisena verkossa. Käyttöliittymänä, joka yhdistää eri tietokantoja ja mahdollistaa myös käyttäjien omatoimisen tietojen täydentämisen. Tämä kuulostaa suurhankkeelta, mutta sen toteuttaminen vaiheittain on jo alkanut.

Ensimmäisenä toteutettavana uudistuksena on kuitenkin Kivennapaseuran verkkosivuille laadittava ilmoitustaulu, joka kokoaa tiedot kyläseurojen ja sukuseurojen tapahtumista.

Ensi kesän Kihuissa seurataan, miten nämä ja muut pienemmät ideoidut hankkeet etenevät. Kantava perusajatus kaikissa on kyläseurojen ja sukuseurojen toiminnan auttaminen valamalla entistä enemmän yhteistyötä Kivennapataustaisten yhdistysten toimintaan.

Tilaisuuden osallistujia oli parikymmentä, tässä heistä osa.







27.11.2015

Karttoja ja kulkureittejä 1600-luvulla ja 1800-luvulla

1600-luku

Vanhat kartat ovat mielenkiintoisia.

Tätä 1600-luvun karttaa on hieman väritetty jälkeenpäin.  Vesistöt sinisiksi, tiet ruskeiksi ja Kivennavan pitäjänrajat punaisiksi. Kartalla olevien mustien täplien on tarkoitus näyttää talojen sijainnin.

Pihlaisten kylä sijoittuu ison Harad-sanan H-kirjainen ylälaitaan aivan pitäjän rajalle. Vieressä oleva sininen viiva on Härkäjoki.

Silmiinpistävää on jokien ja purojen korostaminen ja teiden puuttuminen. Myös suot näyttävät olleen kartanpiirtäjälle merkityksellisiä.

Välimatkat Kivennavan kylien välillä eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta 1600-luvulla ei teitä juurikaan ollut. Yksi tie kulki Kivennavan kirkon ja Joutselän kautta pitäjän läpi.

Tuon tien ulkopuolella oli kinttupolkuja ja ratsupolkuja, jotka syntyivät ihmisten kulkemisesta. Niitä ei kartanpiirtäjä ole vaivautunut merkitsemään. Nämä metsittyivätkin nopeasti kokonaan, jos niitä ei jatkuvasti käytetty. Tietä joka on karttaan merkitty käytettiin virallisempana kulkutienä. Silti senkään ylläpito ei ollut säännöllistä.

Ruotsin kruunulla ei varmaankaan 1600-luvulla ollut mitään tarvetta kiinnittää alueella huomiota kulkuyhteyksiin. Päinvastoin oli varmaan sotilaallisesti järkevämpää pitää rajaseutu tiettömänä. Etenkin kun Ruotsissa tuohon aikaan oli enemmän sodan kuin rauhan päiviä.

Metsät, ryteiköt ja suot tarjosivat suojaa ratsuväen rynnäköiltä. Saman asian näyttämistä voisi merkitä vesistöjen korostaminen kartanpiirtäjälle.  Nekin olivat pikemminkin etenemisen hidasteita kuin kulkureittejä.

Harvaan asutulla ja tiettömällä seudulla armeijan huolto oli ongelmallista. Suurten joukkojen huoltoa ei voitu laskea asukkaiden ryöstämisen varaan. Niinpä sotatoimet noina aikoina tällä seudulla olivat pienten joukkojen ryöstö- ja hävitysretkiä.

Kulku oli hidasta

Viipuri oli Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä kaupunkeja. Nevanlinnan perustettiin 1642 ja se sijaitsi nykyisen Pietarin paikalla. Sen ja Viipurin välillä kulkenut tieyhteys oli tärkeä, siis tuo viiva, mikä karttaan on piirretty. Mutta muuten Kannas oli valtakunnan takapihaa.

Porin rykmentti marssi Riikaan vuonna 1700 tätä tietä. 12.4. rykmentti saapui Viipuriin ja jatkoi sieltä marssiaan 14.4. Nevanlinnaan se saapui 20.4. Koko matka Riikaan kesti melkein kaksi kuukautta, Viipurin ja Nevanlinnan väli kuusi päivää. Kaikki päivät eivät olleet marssipäiviä, mutta etenemisnopeus antaisi kuitenkin syyn olettaa, että tuo karttaan merkitty tie ei ollut erityisen nopeakulkuinen.

Sotaväki marssi siis tuota vauhtia. Miten tavallinen kulkija liikkui noihin aikoihin? Kuinka esimerkiksi Kirjavaiset muuttivat Sikiälästä Pihlaisiin? Matkaa on Siesjärven kupeesta Sikiälästä eli Multalasta Vuotjärven liepeille Pihlaisiin linnuntietä kaksikymmentä kilometriä. Kivennavan kirkon kautta, siis tuota karttaan merkittyä tietä osan matkaa kulkien kolmisenkymmentä kilometriä.

Matka ei ollut pitkä, mutta niin pitkä kuitenkin, ettei ihan joka päivä tuollaista matkaa taitettu. Hevosellakaan ei päässyt maastossa tai ratsupolulla jalkamiestä nopeammin, toki tavaraa sai hevosella kulkemaan enemmän kuin selkärepullisen. Tuohon aikaan maantietäkin taivallettiin etupäässä kävellen.

Ihannenopeus paikkakuntien välillä löytyy postiljoonien matkanopeuksista. Postitalonpoikien vaihtoväli 1600-luvulla Ruotsin postiasetuksessa  oli enintään kolme silloista peninkulmaa, eli tuo kolmekymmentä kilometriä. Lisäksi oli määrätty, että postitalonpojan oli kuljettava oikopolkuja kiemurtelevien maanteiden sijasta. Vaihtoasemaa lähestyttäessä oli puhallettava postimiehen torveen, jotta seuraava kulkija ehtisi valmistautua matkaan. Postireitillä peninkulmaan laskettiin menevän kaksi tuntia.

1800-luvun puoliväli
Näin siis ohjesäännössä. Todellisuudessa posti kulki miten sattui, ei minkään aikataulun mukaisesti. Vasta kun kirjelaukku oli tullut postitaloon lähdettiin hakemaan hevosta metsälaitumelta, renki rupesi syömään ja laittautumaan matkaan.

1800-luku toi muutoksen


Kartassa vuodelta 1850 teitä on merkitty jo enemmän. Pihlainen on on kartan keskivaiheilla olevassa taitteessa Vuotjärven kupeessa. Se ei näytä vieläkään olevan minkään kulkureitin varrella.

Mikä on muuttunut kahdessasadassa vuodessa? Mikä on pysynyt? Kummassakin kartassa joet ovat merkityt huomattavan leveiksi, vaikka maastossa ne ovat pikemminkin puroja kuin jokia.

1800-luku ja jo 1700-luku pääosin oli Kannaksen asukkaille rauhallista aikaa. Kivennavan riitamailla muutos sodasta tai sodanuhkasta rauhanaikaan oli erityisen suuri. 1700-luku oltiin Venäjän Vanhaa Suomea. Ruotsin raja oli kaukana lännessä. 1800-luvulla osana Suomen Suuriruhtinasmaata.

Kirkonkylän lähikylien välille on piirretty tieverkosto, mutta nämä eivät johda kirkonkylälle vaan kohti etelää Joutselkään, missä ne yhtyvät vanhaan jo 1600-luvulla merkittyyn tiehen. Eikö kirkko ollutkaan pitäjän keskus?

Tuo karttaan piirtynyt tieverkosto kertoo ilmeisesti, miten keskeinen merkitys nopeasti kasvavalla Pietarilla oli kivennapalaisille. Pietariin vietiin ja Pietarista tuotiin kaikkea mahdollista. Vuonna 1835 suomalaiset saivat oikeuden myydä tuotteitaan pietarilaisilla toreilla. Kannaksen rahdinajo työllisti väestöä ja yhä useamman matka suuntautui kotikylältä Pietariin.

1870 alkoi rautatieliikenne Hämeenlinnasta Viipurin kautta Pietariin. Tämä muutti rahdinajon merkityksen. Nyt rahtia vietiin Kivennavalla Raivolaan ja Terijoelle. Metsänmyynti ja tukinajo radan varteen nousi rahdinajossa yhä tärkeämmäksi. Rahdinajo Pietariin muuttui, hiljeni ja lopulta Suomen itsenäistyttyä loppui kokonaan.





Toinen 1800-luvun puolivälin kartta. Kylät tai talot on merkitty punaisilla pisteillä. Tässäkään Kivennavan kirkolle ei ole piirretty kulkureittejä lähikylistä. Reitit johtavat Joutselkään, koska se on Pietariin menevän tien varrella. Vesistö on piirretty nykykarttoihin verrattuna erikoisesti, kuten muissakin esimerkkikartoissa. Koska myös suot ovat korostetusti kartalla voisi olettaa, että on haluttu korostaa maastossa olevia etenemisen esteitä ja hidasteita.

Kerran synnyttyään maantielinjaus on varsin pysyvä. Mutta ratsaspolut ilmestyvät ja häviävät sen mukaan miten niillä kuljetaan. Siksi vanhoissa kartoissa ei niihin juuri ole huomiota kiinnitetty.

Vielä yksi esimerkki 1800-luvun puolivälin kartoista. Kartta on piirretty selvästikin toisella ajatuksella ja muistuttaa jo nykyistä karttaa.

Tähän on vedetty kulkureittejä myös soiden ja järvien ylitse. Talviteitä aivan ilmeisesti. 

Vasemmassa alakulmassa kulkeva paksu viiva on ratalinjaus. Rata Pietarista Viipuriin ja edelleen Hämeenlinnaan valmistui vasta 1870. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen rakentaminen olisi alkanut jo aiemmin, mutta Senaatti ei hyväksynyt sille rahoitusta.

Venäjän valtio rahoitti radan ja se rakennettiin hätäaputöinä suurten nälkävuosien aikana. Noin viidesosa radan rakentajista kuoli kulkutauteihin. Rataa kutsuttiinkin nälkäradaksi tai luuradaksi.




2.11.2015

Sipin jalanjäljillä: siellä täällä

Ajatus, että reissun jälkeen käyn läpi huomioita kylä kerrallaan tuntui toimivalta jonkin aikaa. Tuntui tavallista matkakertomusta paremmalta yhdistellä nykymaisemia, sukutauluja ja kylien historiaa. Pienemmästäkin kylästä riittäisi kerrottavaa enemmän kuin yhden blogikirjoituksen tarpeiksi.

Tosin kiinnostavimmat paikat eivät välttämättä aina olleet niitä, joihin Kirjavaisten poikapolvet olivat asettuneet. Itse asiassa nämä poikapolvet ovat niin sitkeästi pysyneet Pihlaisissa, että muutama sukuhaara muissa Kivennavan kylissä on nopeasti kerrottu.

Kivennavan Kirkonmäki
Tästä 'Sipin jalanjäljillä' matkasta alkaa olla myös kulunut aikaa sen verran, että näitä sukuun liittyviä huomioita tekee mieli tuoda taas jollain muulla tavalla näkyville. Hyvä reissu, mielenkiintoisia havaintoja, mutta niistäkin voisi tehdä tarinaa muullakin tavoin kuin matkan avulla.

Emme myöskään käyneet kaikkialla, mihin matka olisi teeman mukaan voinut suuntautua. Eritysesti Pietarin liepeillä jäi kulkematta. Aika ei riittänyt. Sukutarinan kannalta poikapolvien seuraaminen on myös kapea näkökulma. Suvun kannalta mielenkiintoisimmat kylät ovat olleet niitä, joihin tyttäret lähtivät. Silloin ei enää puhutakaan vain yhden suvun tarinasta.




Kivennavan Linnanmäellä sijoitetaan Pajarin kirkkoa sille kuuluvalle paikalle
Nyt voisi olla hyvä päättää tämä matkakertomus. Laitan tähän vielä muutamia kuvia sieltä täältä matkan varrelta. Tosin tätäkään pajatsoa ei tee mieli kokonaan tyhjentää. Myöhemmätkin blogikirjoitukset saattavat tarvita kuvitusta.

Nykyasukkaat ovat kiinnostuneita alueen historiasta. Monissa yhteyksissä näytetään nostettavan esille vanhoja suomalaisia paikannimiä.









Uusia kirkkoja rakennetaan paljon.
Toinen toistaan hienompia koruja muuten varsin vaatimattomissa kylämaisemissa.

















Kuusaan motelli



Kuusaan Motellilla on hieman erikoiset tienviitat ja rakennukset jäävät metsikön taakse tieltä näkymättömiin. Ala-Kuusaan jälkeen saa olla tarkkana ettei aja ohi.
Sympaattinen ja edullinen yöpymispaikka kannaksenmatkalaiselle.

Motellin risteys
(Tie Sudenojalta Ala-Kuusaan on juuri asfaltoitu, hyväkuntoinen, toisin kuin Googlen kuvausauton kulkiessa.)


Muolaan kirkko ja hautausmaa


Monet yhdistykset ja talkooryhmät ovat tehneet ja tekevät edelleen työtä luovutetun alueen historian esilletuomisessa.

Muolaan kirkkomäki










Äyräpään kirkon raunioilla

Muistoalue






Viipurin kaupunginkirjastossa. Huomaa sukukirja.



Kyläkuvaukset kirjoitusjärjestyksessä:



















 

11.10.2015

413

Ahti Kurri havainnollistamassa Y-DNA haploryhmien osuuksia Karjala-DNA projektissa.
"Kuulutko sukuuni" tapahtumassa Vantaan Hiekkaharjussa oli lauantaina 10.10. Karjala-DNA-projektin ensimmäinen varsinainen jäsentapaaminen. Kokoushuone oli täynnä kuuntelemassa  projektin admistraattoreiden Ahti Kurrin ja Antti Salosen selvityksiä projektin tilanteesta.

413 on tällä hetkellä ja tätä kirjoitettaessa Karjala-DNA-projektiin liittyneiden DNA-näytteiden määrä. Projektilla pyritään luovutetun Karjalan alueella asuneiden sukujen perimää tarkastelemalla selvittämään eri sukujen välisiä kytköksiä suorassa isäpolvella ja äitipolvessa. Myös väestön siirtymisen vaiheita ennen kirjallisia lähteitä voidaan otoksen kasvaessa arvioida.

Nyt otos on pieni, tuhannesosa evakkoon lähtijöiden määrästä ja vielä kolmisen kertaa pienempi osuus siirtokarjalaisten nykyisin elävistä jälkeläisistä. Evakkoon lähti joka kymmenes suomalainen, evakkojen jälkeläisiä on jo puolitoista miljoonaa. Suurin osa karjalaistaustaisista on nimittäin avioitunut muiden kuin karjalaissukujen kanssa.

Koko Suomen kattavassa Suomi-DNA projektissa on jäseniä päälle 5000. Karjala-DNA:n osuus on suhteellisesti tätä pienempi, tosin projekti on vasta vuoden toiminut ja kasvaa kaiken aikaa.



N-M231 ryhmän oletettu esihistoriallinen reitti

Isälinjan testeistä

Yli kolme neljäsosaa projektiin liittyneistä Y-DNA eli isälinjan selvityksen ostaneista on haploryhmää N. Tämä on myös Kivennavan Kirjavaisten haploryhmä. 15% KarjalaDNA ryhmässä on I haploryhmää. RIa ja RIb sekä E ovat melko vähäisiä osuuksia. N haploryhmä on juuri Karjalassa ollut valtaosan miespuolisen väestön ryhmä. Suomessa yli puolet, noin 60% miesväestöstä on geneettiseltä perimältään N-ryhmää.

I-haploryhmää edustaa 15% projektin nyt projektissa mukana olijoista. Se on länsisuomalainen ryhmä sikäli, että Länsi-Suomessa ja etenkin länsirannikolla tämä ryhmä edustaa suurinta osaa miespuolisesta väestöstä. Osuus pienenee itään päin mentäessä. I-haploryhmä on selvästikin tullut Suomeen lännestä ja N-haploryhmän edustajat idästä. Haploryhmät antavat siis suuria linjoja ja yleistyksiä kansojen ja kansanosien liikkeistä esihistoriallisena aikana. Nyt puhutaan suorasta isälinjasta, ei muusta perimästä.

Projekti kasvaa koko ajan, mutta nykyinen otos on niin vaatimaton, että sen perusteella ei voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä. I-ryhmäläiset ovat tällä hetkellä kuitenkin keskittyneet projektin puitteissa Laatokan rannoille, etenkin Kurkijoella on selkeä keskittymä. Kunhan otos kasvaa suuremmaksi voi tästä ehkä tehdä jotain johtopäätöksiä. Nyt liian aikaista.

Kivennavan Kirjavaisten kannalta Karjala-DNA on antanut kovin vähän tietoa. Lähtöhenkilöitä eli näytteiden antajilla tiedossaan olevia kaukaisimpia esi-isä on hyvin vähän toistaiseksi Kannaksen itäreunalla. Ei ole juurikaan vertailtavaa kun ei ole näytteitä tältä alueelta. Toivottavasti asia korjaantuu nopeasti ja muolaalaisten, kivennappoisten, uuskirkkolaisten, kanneljärveläisten ja terijokelaisten jälkeläiset innostuisivat etsimään myös geneettisiä juuriaan.

Äitilinjoja on testattu myös Karjala-projektin puitteissa. Näissä haploryhmäjakauma noudattaa aika hyvin koko maan jakaumaa. H 40%, U 27%, loput vähäsempiä osuuksia.

Voisi jo herätellä toiveita, että N-231 haploryhmän haaroittuminen olisi mahdollista selvittää tämän Karjala-projektin avulla lähes kirjoitetun historiatietojen tasolle. Tässä uusin versio Georg Dunkel'in N-haploryhmästä rakentamasta SNP-sukupuusta, joka tarkentuu edelleen uusien testitulosten myötä. Kirjavaiset ovat tuossa Karelia-haarassa alempana kulkevassa oksassa. Pärssisten suku näyttää lähestyvän tätäkin kautta Kirjavaisia ja muitakin lupaavan oloisia yhteyksiä näyttäisi löytyvän. Hidasteena vain on vanhan Äyräpään sukujen vähäinen määrä näytteiden antajien joukossa.



Tässä vielä linkki Ahti Kurrin DNA-sivustolle: http://www.kurrinsuku.net/3


10.10.2015

Sipin jalanjäljillä: Terijoki - Зеленогорск

Terijoki 1902 (Kartta Veli-Pekka Sevónin kokoelmista)























Terijoki eli Zelenogorsk on vilkas turistipaikka. On ollut siitä lähtien kun Pietarin porvaristo ryhtyi tänne kesähuviloitaan rakentamaan. Pietariin on lyhyt matka ja hallinnollisesti Zelenogorsk taitaa ollakin osa Pietaria nykyisin. Jos sattuu tulemaan väärään aikaan, kuten me nyt, niin  loputtomat autojonot pietarilaisia viikonlopun viettäjiä täyttää koko kaupungin.

Terijoelle Sipin jälkipolvea ajautui vähän alle sata. Melko runsaasti siis, mutta vasta 1800-luvun puolivälistä alkaen.

Terijoesta puhuttaessa tarkoitetaan muutamaa Itämeren rantamilla sijainnutta kylää, jotka 1910 erottuivat Kivennavasta omaksi pitäjäkseen. Alue oli viljelysmaaksi kehnonpuoleista hiekkakangasta, Alunperin Tervajoeksi kutsuttu. Iso vesisaha täällä pyöri jo 1500-luvulla tuottaen lautoja Viipurin tarpeisiin. Muuten tuon ajan tervajokiset elivät etupäässä kalastamalla ja hylkeenpyynnillä.

Pietarin läheisyys ja ennen kaikkea radan rakentaminen Hämeenlinnasta Pietariin toi tänne runsaasti uutta asutusta. Pietarilaiset huvila-asukkaat kansoittivat Terijokea, Raivolaa ja näiden lähiseutuja, pääosin radan varren kyliä. Tämä tarjosi runsaasti työtilaisuuksia kivennapalaisväestölle, mutta muutti myös monin tavoin asioita seudulla.

Terijoki ja lähiseudun kylät kokivat nopeasti vanhan emäpitäjänsä riippakiveksi itselleen. Ensin perustettiin Terijoen seurakunta 1909 ja myöhemmin siihen liittyivät myös Puhtulan, Haapalan, Tyrisevän ja Kuokkalan kylät 1923.

Seurakunnan perustaminen avasi mahdollisuuden irrottautua Kivennavasta. Terijoen ensimmäinen kuntakokous pidettiin
Keskikylän kansakoulussa syyskuun 5 päivänä 1910.

Kirjavaiset Terijoella

Matkan teeman mukaisia Sipin poikapolven edustajia asui täällä muutama. Matti Juhonpoika Kirjavainen (1817-1872) oli ensimmäinen. Hän muutti kotivävyksi Väihkösille vuonna 1842. Avioitui Maria Antintytär Väihkösen kanssa. Matti syntyi Patrikissa. Heidän Jooseppi-poikansa (1850-1918) jäi myös Terijoelle lampuotina.

Joosepilla ja Marialla oli kaksi poikaa, Matti ja Paavo. He kummatkin menivät naimisiin, saivat lapsia ja asuivat koko elinikänsä Terijoella.

Vain kymmenesosa Terijoella asuneista Sipin jälkipolvista on kantanut sukunimeä Kirjavainen. Yleisimmät sukunimet heillä olivat täällä Lankinen ja Taskinen.

















Terijoella

4.10.2015

Sipin jalanjäljillä: Karhula - Волочаевка


Pihlaisten pellot näkyvät Karhulaan.
Jaarilan naapurikylän Karhulan kautta pääsee myös kävelemään entisen Pihlaisten kylän maille. Tämäkään kylä ei suoraan ole matkan teeman mukainen. Tarkoitushan oli kierrellä Sipin poikapolvien asuttamia kyliä. Mutta Pihlaisten naapurikylänä Karhula silti oli Kirjavaisten suvun kannalta merkityksellinen.

Tässä kylässä on vielä jonkin verran säästynyt suomalaista rakennuskantaa. Kylä on rauhallisen oloinen, rakennukset ja ympäristö hyvin hoidettuja.


 Karhun kylä


1500-luvulla Kivennavan pitäjän nimi oli Hanttula. Kirkkokin sijaitsi Vuotjärven rannalla. Vuotjärven kylässä asui tuolloin sukuja Karkoinen, Savolainen, Hanttuinen, Soittu, Karhu, Lempiäinen, Honkainen, Karnainen, Metsoinen ja Hepopää.

Vuotjärven rantakylät Soittola, Hanttula ja Karhula on vuodesta 1605 lähtien mainittu Muolaan kylinä, ennen ne kuuluivat Kivennapaan.

Järven toisella rannalla sijaitsi Kivennavan Rantakylä. Kaikki myöhemmin Sipin jälkipolven asuinsijoja.

1600-luvun alussa Karhulassa asui Hämäläisiä, Hanttusia, Rättöjä ja Soittoja. Saman vuosisadan puolivälissä Karhulassa asui Karhuja, muita sukuja ei siellä enää tuolloin ollut.

Moisanderin suku 

Isovihan jälkeen 1700-luvulla Karhulan tiloja asuttivat Karhut, Brasket ja Moisanderit. Sukupolvien mittaan muita sukunimiä tuli ja meni, mutta Moisanderit pysyvät. Naapurikylään Hanttulaan tuli 1900-luvun alussa yksi Kirjavainenkin. Karhulaan ei Kirjavaisia tullut, kuten ei tullut Jaarilaankaan.

Lyhyen kävelymatkan päässä kummastakin näistä kylistä on Pihlainen, jossa Kirjavaiset olivat pääasiallinen suku. Mutta kun Kirjavaisten pojat lähtivät kotikylästään Pihlaisista niin tänne lähikyliin he eivät tulleet. Tyttäret kyllä tulivat.

Karhulan suku oli nyt Moisanderit. Myös kaikki täällä syntyneet Sipin jälkipolven edustajaa olivat kaikki sukunimeltään Moisandereita.



Kirjavaiset ja Moisanderit

Ensimmäinen yhteys Kirjavaisten ja Moisanderien sukuun muodostui jo 1700-luvulla. Vuonna 1777 Johanna Kirjavainen Pihlaisista (1758-1811 sukukirjassa taulu 116) avioitui Karhulaan Antti Moisanderin kanssa (1752-1794). Antti Moisanderin vanhemmat olivat Tuomas Moisander ja Maria Virolainen. Antin isänisä oli Aapraham ja isänäiti Helena Vartiainen. Aapraham oli kolmasti aviossa. Hänellä oli oli 9 lasta ja heistä kuudella jälkikasvua.

Antti Moisanderilla ja Johanna Kirjavaisella oli kahdeksan lasta ja 27 lastenlasta. Moisanderin sukukirjassa heidät on nimetty Helena Johansdotter Moisander ja Henrik Paulsson Kirjavainen. Tähän sukukirjaan on löytänyt tiensä viisi lasta. Johannan ja Antin lapsenlapsia ei Moisanderin sukukirjassa enää mainita, eikä näin ollen muitakaan jälkeläisiä.


Neljä Johannan ja Antin lapsista avioitui. Heistä Niilo (1779-1825) ja Olavi (1792-1862) jäivät Karhulaan. Niilolla ja Olavilla oli kummallakin seitsemän lasta.

Niilon tytär Hanna (1808-1873) avioitui Pihlaisiin Murtosille. Hanna poika Pietari Murtonen (1842-1916) eli lampuotina Pihlaisissa ja haki vaimokseen Eeva Kakin (1845-1907) Rantakylästä. Heidän esikoisensa Helena (1867-1933) avioitui Tuomas Kirjavaisen (1863-1899) kanssa. Nuorin Pietarin ja Eevan lapsista oli Antti Murtonen, jonka tässä blogissani olen jo pari kertaan maininnut aiemminkin.

Myös Karhulan Moisandereiden tyttöjä avioitui Kirjavaisille Pihlaisiin. Sukujen välillä käytiin hakemassa puolisoita, mutta koskaan eivät Kirjavaisen pojat päässeet kotivävyiksi Karhulaan. Kuten eivät Jaarilaankaan.

Sukuyhteydet Moisanderiin ovat sekä suoria, että usein mutkan kautta syntynyt. Naisten sukunimihän vaihtui joka sukupolvessa. Kakki, Nokkonen, Susi, Murtonen esimerkkeinä Kirjavaisten ja Moisandereiden välillä olevista sukunimistä.

Moni sukuyhteys Kirjavaisista Moisandereihin kiersi Pihlaisista Karhulaan myös lähikylien kautta.

Sukujen liitokset ovat vahvat vierekkäin sijainneiden kylien välillä. Siksipä onkin merkille pantavaa, että Kirjavaisten poikia ei siirtynyt Muolaan puolen lähikyliin, kauemmaksi heitä kyllä muutti vävyiksi ja talonpojiksi.

Vaikuttaa siltä, ettei yöjalassa käyty naapurikylissä, eikä Kihuissa kirkonmäellä poika laittanut puukkoaan naapurikylän tytön vyössä kiikkuvaan tuppeen. Kanssakäymisissä ja avioliittojen solmimisissa oli ilmeisen tarkat normit kylien ja sukujen kesken.


Karhulassa


Seuraava teksti: Terijoki

Edellinen teksti: Jaarila




29.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Jaarila Lehtokylä - Ключи


Jaarila ja Lehtokylä olivat peräkkäin ja kiinni kasvaneita kyliä Muolaan kaakkoisosassa. Ne kuuluivat Muolaan Ylämaahan.  Ylämaan alueeseen kuuluvat lisäksi Kallainen, Heimala, Selola, Pihkala ja Sakkala.

Nykyisin Jaarilassa ja Lehtokylässä ei ole asutusta. Entisten kylien maille on kuitenkin rakentumassa huvilakylä. Alueen tiet, katuvalot ja ilmeisesti kunnallistekniikkakin on valmiina, mutta vain pari datsaa on toistaiseksi pystytettynä. Muut tontit näyttävät siltä, kuin rakentamista ei niissä vähään aikaan olisi odotettavissakaan. Ainakaan mitään perustustöitä tai rakennusmateriaalia ei alueella näytä olevan. Ei muuta kuin kaksi puolivalmista datsaa ja yksi lasten leikkipuisto.

Alue on vielä rakentamatta, mutta leikkipuisto on valmiina.
Rakentamisen hiljaiseloa on jatkunut toista vuotta. Alueelle pääsee kuitenkin ajamaan. Portti sulkee alueen, mutta ystävällinen portinvartija päästää kotiseutumatkailijat portista, kunhan he kertovat, millä asialla liikkuvat.

Tonttien nurkkapaalujen välistä kulkevaa autiota hiekkatietä ajetaan pari kilometriä. Aivan alueen toisella laidalla on vesikattoon nostettu, mutta sen jälkeen kesken jäänyt iso hirsihuvila. Tuon huvilan takaa pääsee kulkemaan traktoritietä Pihlaisiin.



Pihlaisten naapurikylä

Jaarila oli Kivennavan ja Muolaan pitäjien rajalla, aivan Pihlaisten kyljessä sen pohjoispuolella. Pihlainen oli Kivennapaa, Jaarila Muolaata. Pihlaisissa asui etupäässä Kirjavaisia tai jotakin kautta Sipin jälkipolveen kuuluvia.

Jaarilaan ei muuttanut kotivävyksi tai muutenkaan ainuttakaan Kirjavaista Pihlaisista. Minusta tämä on merkittävää. Näyttäisi siltä, ettei muunkaan nimisiä Sipin jälkipolven edustajia olisi tullut suoraan Pihlaisista Jaarilaan. Kaksi lähes toisissaan kiinni olevaa kylää, mutta jostain syystä kovin kaukana naimakauppoja ajatellen.

Pihlaisista jonkin verran kauempana olleissa naapurikylissä Ahjärvellä tai Rantakylässä pojat olivat saaneet useinkin morsiamia Pihlaisista. Ja toisinpäin, Pihlaisiin haettiin morsiamia näistä kylistä. Mutta ei Jaarilasta eikä Lehtokylästä.

Olisiko pitäjänraja selityksenä naimakauppojen vähyyteen? Jaarilasta tai sen takaa Lehtokylästä haettiin Pihlaisiin puoliso kummastakin vain pari kertaa.

Kakit ja Moisanderit

Vaimonsa naapurista pitäjänrajan takaa haki Matti Kirjavainen (1717-1787). Hänen ensimmäinen vaimo oli Kaarina Parikka Lehtokylästä. Tästä sukuhaarasta tuli myöhemmin Sipin jälkipolvea Jaarilaan.

Matti Kirjavaisen toisesta avioliitosta Ahjärveläisen Anna Kopran kanssa syntynyt Johanna Kirjavainen (1758-1811) avioitui Antti Moisanderin kanssa Karhulaan. Heidän tyttärensä Riitta Moisander (1788-1851) avioitui jaarilalaisen Antti Kakin kanssa. Heidän jälkipolveaan asui Jaarilassa.

Johannan ja Antin nuorin tytär Maria Kakki (1829-1898) avioitui karhulalaisen Mikko Moisanderin kanssa. Mikko tuli Karhulasta kotivävyksi Jaarilaan. Heidän lapsistaan kaksi haki puolisonsa Kakin suvusta. Juhana Moisander avioitui Hilda Kakin kanssa ja Vilhemin vaimo oli Maria Kakki. Kaikki Jaarilasta.

Sipin jälkipolven edustajat Jaarilassa olivat lähes kaikki Kakkeja ja Moisandereita. Yksi poikkeus löytyy. Pihlaisissa vuonna 1795 syntynyt Maria Kirjavainen avioitui Tuomas Halosen kanssa Jaarilaan ja he saivat neljä lasta. Tuomas ei kuitenkaan ollut syntyjään jaarilalaisia.

Antti Pyykkö (1879-1957) haki vaimonsa vuonna 1906 Jaarilasta, Hilda Kakin, Juhana Topiaanpoika Kakin talosta. Antin kulkemiset Jaarilassa ovat päässeet sanomalehtiinkin. Antti Pyykkö oli Antti Antti Murtosen ohella pelättyjä puukkojunkkareita Pihlaisista.

Juha Rajalan kymmenisen vuotta sitten julkaistun väitöskirjan Kurittajia ja puukkosankareita, väkivalta ja sen kontrollointi Kannaksen rajaseudulla 1885-1917 mukaan kylätappelut olivat yleisiä naapurikylien välillä ja vihollisuudet kehittyivät erityisen katkeriksi Kivennavan Pihlaisten ja Muolaan Jaarilan välillä. Ehkä piti olla Antti Pyykön kaltainen tappelupukari ennen kuin uskalsi lähteä Pihlaisista Jaarilaan vaimon hakuun.

Näkymä Jaarilasta Pihlaisen suuntaan. Ennen kylät näkyivät hyvin toisilleen puronnotkon toisella puolen.

Jaarilan ja Lehtokylän alueille tulevan datsakylän esittelytaulu. Portti alueelle on vasemmassa laidassa,

Seuraava teksti: Karhula

Edellinen teksti: Ahjärvi





26.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Ahjärvi - Ольшаники


Ahjärvi eli Olshaniki sijaitsee Kivennavan kirkonkylän pohjoispuolella Rautuun johtavan tien varrella. Olshanikissa on paljon kesämökkikyliä ja lisää rakennetaan. Kylässä on 500 asukasta, kansakoulu ja kauppa. Alueella on myös iso hotelli Olshaniki Ahjärven länsirannalla.

Suomalaisasutusta ei ole jäljellä, kylä tuhoutui jo sotien aikana.

Ahjärvi on ollut suurimpia Kivennavan kyliä melko lähellä kirkonkylää. Jo 1500- ja 1600-luvuilla siellä oli välillä 30-50 tilaa, välillä kylä autioitui kokonaan. Keskeinen sijainti sotateiden varrella oli tuolloin myös vaarallinen asuinpaikka. Ahjärvi lukuisien mäkien ja seitsemän pienen järven johdosta oli silti houkutteleva asuinsija aina uusille kaskiviljelijöille.

Ahjärvi houkutteli runsaasti venäläisiä huvila-asukkaita autonomian aikana, Suomen itsenäistyttyä huvilat tyhjenivät ja rapistuivat. Nythän näitä huviloita näyttää täällä taas riittävän.

1930-luvulla Ahjärvi oli Kivennavan isoimpia kyliä. Asukkaita oli viitisensataa ja taloja melkein sata.

Kirjavaiset Ahjärvellä

Ahjärvi oli lähellä Pihlaisten kylää, mutta Sipin jälkipolvea sinne siirtyi vasta 1700-luvun puolivälissä. 1800-luvulla Ahjärvi on Pihlaisten jälkeen merkittävin suvun asuinsija, joka kahdeskymmenes Sipin jälkeläinen asui siellä. Noin puolet siitä mitä Pihlaisissa. Henttinen, Lifländer, Toiviainen ja Räikkönen olivat suvut, jotka eniten liittyivät Ahjärvellä Sipin jälkipolveen.

Ahjärvellä ei silti Kirjavainen nimenä juuri näkynyt, mikä kertoo poikapolvien juurtumisesta Pihlaisiin. Pihlaisissa syntynyt Jooseppi Matinpoika Kirjavainen (1832-1893) muutti 1858 Riihisyrjään avioiduttuaan Maria Hiiren kanssa. Jooseppi kierteli renkinä ja läkseimenä, asui Terijoella jonkin aikaa ja muutti 1872 Ahjärvelle asuen siellä useissa taloissa eri puolilla kylää.

Raivolassa syntynyt Johannes Sakarinpoika Kirjavainen (1879-1937) avioitui Ahjärvelle Mikko Suden lesken Helena Kirjavaisen kanssa ja muutti puuskaksi Suden taloon. Johannes ei kuitenkaan jäänyt loppuelämäkseen Ahjärvelle. Hän avioitui toisen kerran Miettilään ja kolmas vaimo löytyi Kauksamolta.

1930-luvulla Ahjärven sadan talon omistajista löytyy kaksi Kirjavaisten taloa, toista asui Viljam ja Iida Kirjavainen, toisessa Anna-Mari Kirjavainen. Sipin sukua silti useassa talossa.

Seuraava teksti: Jaarila

Edellinen teksti: Jalkala


21.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Jalkala - Ильичёво

Vielä 1900-luvun alussa nämä Pitkäjärven ja Kaukjärven välissä sijainneet parikymmentä taloa kuuluivat Joutselkään, joten Jalkala ehti olla vain lyhyen aikaa oma kylänsä. Sipin poikapolvea ei Joutselän tuossa osassa koskaan asunut. Muuta Sipin jälkipolvea eli Kirjavaisten tyttäriä kylläkin.

Nykyään Jalkalan kylä on yli tuhannen asukkaan taajama.  Kylässä on huviloita, jotka on paikalliseen tapaan ympäröity korkeilla aidoilla, niin että tie on oikeastaan vain kuja niiden keskellä. Kauppa kylässä on, mutta muuten siellä ei juuri nähtävää ole.

Jalkalassa eli Iljitševossa on suomensukuisten kansojen historiallis-etnografinen museo. Museo esittelee entistä suomalaista asutusta ja kulttuuria. Varsinainen museorakennus on toisen museoidun rakennuksen ja suuren Lenininpatsaan takana. Mielenkiintoinen kombinaatio historiaa.

Museo on aikaisemmin ollut Lenin-museo. Museo on perustettu sen muistoksi, että Vladimir Iljits piileskeli täällä Jalkalassa Parviaisen talossa hieman ennen lokakuun vallankumosta. Kaupppias Parviaisen punamultaisen asuintalon ylle on rakennettu varsin suureellinen katos ja viereen on pysytytetty iso Lenin-patsas. Neuvostoliiton hajottua museon käyttötarkoitus muuttui nykyiseksi etnografiseksi museoksi, mutta Parviaisen talo ja Leninin patsas on edelleen museoon johtavan tien varrella. Näin on siis yksi suomalaisrakennus säilynyt hyvässä kunnossa.






Pietarilaiset Suomen-ystävät haluavat jakaa kuvaa suomenasutuksesta. Museo on pyytänyt suomalaista seudun asutushistoriaan liittyvää kirjallisuutta lahjoituksina, niinpä veimme sinne Kivennavan Kirjavaisten sukukirjan.
Jalkalassa asuivat Savolaisten ja Veijalaisten suvut. Tänne tuli myös jonkin verran Sipin jälkipolvea. Esimerkiksi samalla sivulla Rippikirjassa 1890-1899 on kolme Kirjavaista.

Benjam Juhonpoika Savolaisen vaimona on Pihlaisissa syntynyt Justina Mikontytär Kirjavainen. (Sukukirjan taulu 716) Kumpikin, sekä Benjam Savolainen että Justina Kirjavainen, olivat Sipin jälkipolvea. Benjam Savolainen oli sitä sekä äitinsä että isänsä puolelta.

Samalla rippikirjan sivulla löytyy toinenkin Justina Mikontytär Kirjavainen. Hän oli naimisissa Josef Matinpoika Veijalaisen kanssa. Myös tämä Justina oli kotoisin Pihlaisista. (Sukukirjan taulu 718). Ensimmäisen Justina Mikontytär on jälkimmäisen täti.Toisen isä oli Mikko Mikonpoika ja toisen Mikko Matinpoika. Sukukirjan taulu 68 selvittää näitä sukusuhteita.

Edelleen samalla rippikirjan sivulla Paavo Mikonpoika Savolaisen vaimona Helena Hiopintytär Kirjavainen. Hän oli kotoisin Patrikista. (Sukukirjan taulu 1556). Paavo ja Helena asuivat Jalkalassa myös 1930-luvulla.

Seuraava teksti: Ahjärvi

Edellinen teksti: Joutselkä


                                                     



18.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Joutselkä - Симагино

Joutselän tie kulkee edelleen vanhalla paikallaan, muuta muistoa ei suomalaisajasta maisemasta löydä. Paikka on erilaisia datsoja, kesämökkejä, mutta alueella ei ole palveluita. Kylän pohjoispuolitse on öljyputkilinjaus Koiviston satamaan.

Joutselän historia on värikäs ja mielenkiintoisempi mitä nykyinen maisema antaisi olettaa. Niin kuin moni muukin paikka entisellä Kivennavalla.

Erityinen maine Joutselälle on jäänyt vuonna 1555 käydystä taistelusta, jossa ruotsalaiset joukot paikallisten talonpoikien tukemana pysäyttivät suuren venäläisjoukon. 150 sotilaan osasto tukenaan 400 Äyräpään alueelta rekrytoitua hiihtämällä liikkunutta talonpoikaa voittivat Kivennavan linnakkeen voudin Jöns Månssonin johdolla lukumääräisesti kymmenkertaisen vihollisen.

Kuningas Kustaa käytti taistelua nostattaakseen sotaintoa. Hän liioitteli estoitta taistelun osapuolten voimien epäsuhtaa ja voiton tuloksia. Tosin jo puolen vuoden kuluttua tätä merkitystä ei Kustaalle taistelulla ollut. Silloin hän kirjoitti voitetun vihollisen olleen vain joukko väkeä Novgorodin piiristä ilman aiempaa kokemusta sodasta.


Taktiikka tuontitavaraa

Historioitsija Erik Jöransson Tegel käytti kuninkaan kuvausta kertoessaan Joutselän taistelusta vuonna 1622 painetussa teoksessa. Tegelin kronikka kertoo venäläisten lukumäärän taistelussa olleen 30 000.

Tegelin kuvausta on myöhemmin käytetty sotataidon historiaa käsittelevissä teoksissa. Yleensä todetaan, että Vouti Jöns Månssonin, Juho Maununpojan, sotataito sai Kustaa Vaasan muutamaan Suomea koskevia taktisia ohjeita. Uudet ohjeet perustuivat Juho Maununpojan taktiikkaan.

Ilmeisesti Jöns Månsson kuitenkin päinvastoin sovelsi kuninkaan antamia ohjeita Joutselän taistelussa. Kuningas Kustaa oli  neuvonpidoissa Viipurin linnassa useaan otteeseen kehotti sotapäälliköitään käyttämään smoolantilaistaktiikkaa Kannaksella.

Kunnia smoolantilaistaktiikasta kuuluu Etelä-Smoolannista kotoisin olleelle uudisraivaajalle ja kapinallisjohtaja Nils Dackelle. Vuosina 1542-1543 Smoolannissa, Öölannissa ja Götanman metsäalueilla noustiin verokapinaan ja kapinalliset voittivat kuninkaan armeijan useissa kahakoissa.

Kuninkaan saksalaiset palkkasoturit eivät osanneet vastata kapinallisten sissitaktiikkaan erityisen hyvin. Kapinalliset kaatoivat metsän murroksille, joihin pysäyttivät kuninkaan joukot, jonka jälkeen hyökkäsivät sivustoilta ja murrosten takaa.

 Kustaa oli vaikuttunut  smoolantilaiskapinallisten menestyksestä niin, että kehoitti käyttämään samaan taktiikkaa venäläisiä vastaan. Joutselässä Jöns Månsson teki siis vain työtä käskettyä.

Månsson teki tämän hyvin. Kun Pajari Bibikovin johtamat joukot hyökkäsivät Joutselän kautta Kivennavalle 10. maaliskuuta 1555 olivat ruotsalaiset kasanneet murroksen, jonka taakse olivat sijoittaneet viisi parin tuuman laivatykkiä lavetteina toimineisiin rekiin. Pajari Bibikov kaatui heti hyökkäyksen alussa ruotsalaistykkien yhteislaukaukseen jo ennen kuin venäläiset olivat ehtineet levittäytyä tulitaisteluun.

Venäläiset vielä huomasivat, että sivustojen metsistä ilmestyi suomalaisia suksimiehiä, jotka etenivät kaukana tiestä kohti venäläisten selustaa. Sotajoukko joutui sekasortoon ja lähti perääntymään. Suomalaiset katkaisivat venäläisjoukon paluutien, mutta eivät vähäisestä lukumäärästään johtuen pystyneet estämään venäläisjoukon pakoa. Taistelussa kaatuneita venäläisiä arvioidaan olleen kaiken kaikkiaan noin 900. Suomalaisten tappioita ei tiedetä.

Täysimittainen sota alkaa

Joutselän taistelu säästi kivennapalaiset hävitykseltä, mutta vain hetkeksi. Sota vasta alkoi tästä. Kesällä 1555 venäläiset tekivät tuhoamisretkiä Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Oulunjärven tienoille.
Ruotsalaiset hyökkäsivät Nevaa pitkin Venäjälle.

Ruotsalaisten sotaponnistelut eivät olleet varsinaisesti menestyksekkäitä. Saavutus toki oli sekin, että venäläiset eivät kyenneet estämään sotajoukon paluuta Suomeen. Seurauksena Suuriruhtinas Iivana IV kiinnitti nyt enemmän huomiota Suomen suuntaan ja rangaistushyökkäykset toteutettiin suuremmalla joukolla.

Smoolantilaistaktiikan mukaisista murroksista oli tullut Kustaa-kuninkaalle päähänpiintymä. Taktiikkaa piti sovellettaman, mutta nyt sillä ei ollut toivottua tulosta. Venäläiset hyökkäsivät tammikuussa 1556. Pienempi joukko sotaväkeä eteni Käkisalmen suunnasta Jääskeen ja Äyräpäähän. Etenemistä ei pystytty estämään. Venäläiset pystyttivät sotaleirin Äyräpäähän ja polttivat muutamia kyliä.

Kun ruotsalaisten huomio oli keskittynyt pohjoiseen eteni venäläisten pääjoukko Kannaksella jälleen Joutselän kylän kautta. Murroksista ei täälläkään ollut apua. Venäläisten pääjoukon saapui Kivennavan varustukselle. Päällikkö Nils Boije poltatti varustuksen ja pakeni joukkoineen Viipurin suuntaan. Puolustus vetäytyi Viipurin linnaan ja venäläisten pääjoukko asettui piiristystoimiin Viipurin kaupungin edustalle.Viipurin linnaa ei kuitenkaan kovin ponnekkaasti pyritty valtaamaan vaan venäläiset keskittyivät nyt Ruotsin puolen rajapitäjien hävittämiseen ja tuhoamiseen.

  Raja väestön kannalta

Venäjä pyrki  asutusta ja väestöä tuhoamalla lopettamaan ryöstöretket Suomen puolelta Venäjälle. Mutta kuinka kärkästä rajan rahvas näihin ryöstöretkiin ja rajan takaisiin hirmutöihin oli ollut? Joutselän taistelussa oli käytetty talonpoikaisjoukkoja ratkaisevassa roolissa. Erilaisia kosto- ja ryöstöretkiä oli tehty Kivennavalta Venäjän puolelle jo miespolvien ajan. 

Silti esimerkiksi ruotsalaisten sotaretkelle Nevaa pitkin ei täältä ollut helppoa saada väkeä lähtemään. Kotiseutujaan se puolusti, mutta pidemmälle ei haluttu mennä. Raja oli epämääräinen kahden suurvallan verotusraja jonka linjauskin oli kiistanalainen. Paikallinen väestö liikkui rajan yli miten halusi. Ihmisillä oli sukulaisia rajan takana ja kauppaakin sinne tehtiin. Samaa karjalaisväestöä molemmin puolin rajaa.

Mikä oli rahvaan näkemys vihollisesta? Sotajoukkojen liikkeistä varoitettiin vihollispuolen kyliä, jotta nämä ehtisivät piilopirtteihinsä. Näin tehtiin puolin ja toisin. Ehkäpä Ruotsi ja Venäjä olivat tuohon aikaan rajaseudun asukkaille samanlainen riesa ja rasite riippumatta siitä kummalla puolen rajaa savupirtti sattui sijaitsemaan.

Joutselän rahvas oli toistuvasti sodan jaloissa.  Suuri Venäjän sota päättyi Moskovan rauhaan 1557, mutta Pitkäviha alkoi jo 1570 kestäen melkein vuosisadan vaihteeseen. 

Vielä 1600-luvun alkupuolellakin Joutselän kylän väestö vaihtui tiheästi. Esimerkiksi  vuoden 1633 maakirjaan kirjattiin Joutselässä kahdeksan tilaa. Paavo Suutari oli muuttanut pois, Matti Pessa karannut Novgorodin lääniin, Antti Niilonpoika karannut Venäjälle, Olli Pellinen karannut Hiitolaan, Lauri Kotselkä karannut jonnekin, Lauri Laurinpoika karannut Inkeriin, Lauri Hänninen karannut ja kuollut Inkerissä ja Lauri Hamunen karannut Venäjälle. Kaikki kylän tilat siis autioina.

Kirjavaiset Joutselässä

Vuodesta 1652 Joutselän maakirjoissa  on Erkki Kirjavaisen (Sukukirjan taulu 9) tila. Hän oli Sipi Kirjavaisen nuorin poika. Vuoden 1657 henkikirjassa luetellaan Erkki Kirjavainen, hänen vaimonsa Malin Vilpuntytär ja poika Lasse Erkinpoika Kirjavainen. 

Lasse Kirjavainen avioitui Liisa Simontyttären kanssa. He saivat kolme poikaa, Martin, Antin ja Heikin. Kaikki kolme avioituivat ja ainakin Martti Lassenpojalla on poika. Sipi nimeltään. Kirjavaiset pysyvät Joutselässä. Vuonna 1708 henkikirjassa luetellaan Martti Kirjavainen vaimonsa kanssa, Antti Kirjavainen ja veli Heikki Kirjavainen. 

Isonvihan jälkeisessä maarevisiokirjassa 1727 Kirjavaisia ei Joutselässä ole. Martti Kirjavaisen tila on nyt Pärttyli Jaakonpoika Alasen hallussa ja Heikki Kirjavaisen tila on Pauli Simonpoika Henttisen.

Myöhemmin Sipin poikapolvea ei Joutselkään enää tullut, Sipin jälkipolvea siellä kuitenkin jonkin verran asui. Riitta Yrjöntytär Kirjavainen Kukonmäeltä tuli 1772 Torikan sukuun, avioitui Salomon Aapronpoika Torikan kanssa. Ristiina Matintytär Kirjavainen Holttilasta avioitui lintulalaisen Pekka Estländerin kanssa ja Lintulasta he muuttivat Joutselkään. Anna Tuomaantytär Kirjavainen Pihlaisista avioitui Joutselkään Taavi Pelkosen kanssa. Heillä oli ainakin 11 lasta. Eeva Mikontytär Kirjavainen Pihlaisista avioitui Juho Joosepinpoika Savolaisen kanssa ja Helena Hiopintytär Kirjavainen Ikolasta avioitui Paavo Mikonpoika Savolaisen kanssa.

Sipin jälkipolvea on myös Mikko Marianpoika Kirjavainen (Sukukirjan taulu 1509). Mikko syntyi Polviselässä, avioitui Joutselässä ja muutti myöhemmin perheineen Pietariin.

Joutselän taistelu nostetaan kunniaan

Joutselän taistelun glorifiointi pääsi vauhtiin Suomen itsenäistyttyä. Löytyi konkreettinen esimerkki historiasta, missä suomalainen vastasi kymmentä ryssää. 1930-luvulla kirjoitettiin historiaa, jossa Suomen identiteettiä itsenäisenä kansakuntana vahvistettiin. Vihollinen oli aina tullut idästä.

Vuonna 1931 Kellomäellä sijainnut Polkupyöräpataljoona 1 pystytti vuonna 1931 Joutselän taistelun muistomerkin Joutselkään Mainilan ja Kuokkalan teiden risteykseen. Muistomerkin sisään kätkettiin sinetöity rasia, missä oli ajankohdan rahoja, sanomalehtiä ja Juhana Skytäntyttären Alma Karjalaisen perheen valokuvia ja henkilötietoja. Alma Karjalaisen veli Antti Skyttä oli naimisissa Sipin jälkipolviin kuuluneen Maria Pelkosen kanssa. (Sukukirjan taulu 628)

Muistomerkin suunnitteli Aarno Karimo ja muistomerkin graniittisessa laatassa oli teksti:

1555 maaliskuun 1 pnä Kivennavan linnamiesten ja kannakselaisten 
talonpoikien vähäinen joukko löi näillä Joutselän kunnailla 
suurilukuisen vihollisarmeijan. PPP I pystytti tämän muistomerkin 
isien teon kunniaksi 1931 

Joutselän taistelun väitetään toimineen myös talvisodan mottitaisteluiden esimerkkinä.

Vuonna 1963 venäläiset murskasivat muistomerkin ja täyttivät sillä vieressä olevan kuopan. Lopullisesti jäänteet peittyivät vuonna 1975 tienristeystä kunnostettaessa. 

Helsinkiin Santahaminassa on vuonna 1981 pystytetty Joutselän taistelun näköismuistomerkki ja Uudenmaan jääkäripataljoona on vuodesta 1928 lähtien viettänyt perinnepäiväänsä 11.3.  Joutselän taistelun kunniaksi. Polkupyöräpataljoona I on pystyttänyt Sodankylään toisen näköismuistomerkin.

Joutselän taistelun muistomerkki on nyt haudattu ukonputkiviidakon keskelle
















Näköiskopiot muistomerkistä löytyvät Santahaminasta ja Sodankylästä