http://www.kirjavainen.fi/sukukirja.html

29.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Jaarila Lehtokylä - Ключи


Jaarila ja Lehtokylä olivat peräkkäin ja kiinni kasvaneita kyliä Muolaan kaakkoisosassa. Ne kuuluivat Muolaan Ylämaahan.  Ylämaan alueeseen kuuluvat lisäksi Kallainen, Heimala, Selola, Pihkala ja Sakkala.

Nykyisin Jaarilassa ja Lehtokylässä ei ole asutusta. Entisten kylien maille on kuitenkin rakentumassa huvilakylä. Alueen tiet, katuvalot ja ilmeisesti kunnallistekniikkakin on valmiina, mutta vain pari datsaa on toistaiseksi pystytettynä. Muut tontit näyttävät siltä, kuin rakentamista ei niissä vähään aikaan olisi odotettavissakaan. Ainakaan mitään perustustöitä tai rakennusmateriaalia ei alueella näytä olevan. Ei muuta kuin kaksi puolivalmista datsaa ja yksi lasten leikkipuisto.

Alue on vielä rakentamatta, mutta leikkipuisto on valmiina.
Rakentamisen hiljaiseloa on jatkunut toista vuotta. Alueelle pääsee kuitenkin ajamaan. Portti sulkee alueen, mutta ystävällinen portinvartija päästää kotiseutumatkailijat portista, kunhan he kertovat, millä asialla liikkuvat.

Tonttien nurkkapaalujen välistä kulkevaa autiota hiekkatietä ajetaan pari kilometriä. Aivan alueen toisella laidalla on vesikattoon nostettu, mutta sen jälkeen kesken jäänyt iso hirsihuvila. Tuon huvilan takaa pääsee kulkemaan traktoritietä Pihlaisiin.



Pihlaisten naapurikylä

Jaarila oli Kivennavan ja Muolaan pitäjien rajalla, aivan Pihlaisten kyljessä sen pohjoispuolella. Pihlainen oli Kivennapaa, Jaarila Muolaata. Pihlaisissa asui etupäässä Kirjavaisia tai jotakin kautta Sipin jälkipolveen kuuluvia.

Jaarilaan ei muuttanut kotivävyksi tai muutenkaan ainuttakaan Kirjavaista Pihlaisista. Minusta tämä on merkittävää. Näyttäisi siltä, ettei muunkaan nimisiä Sipin jälkipolven edustajia olisi tullut suoraan Pihlaisista Jaarilaan. Kaksi lähes toisissaan kiinni olevaa kylää, mutta jostain syystä kovin kaukana naimakauppoja ajatellen.

Pihlaisista jonkin verran kauempana olleissa naapurikylissä Ahjärvellä tai Rantakylässä pojat olivat saaneet useinkin morsiamia Pihlaisista. Ja toisinpäin, Pihlaisiin haettiin morsiamia näistä kylistä. Mutta ei Jaarilasta eikä Lehtokylästä.

Olisiko pitäjänraja selityksenä naimakauppojen vähyyteen? Jaarilasta tai sen takaa Lehtokylästä haettiin Pihlaisiin puoliso kummastakin vain pari kertaa.

Kakit ja Moisanderit

Vaimonsa naapurista pitäjänrajan takaa haki Matti Kirjavainen (1717-1787). Hänen ensimmäinen vaimo oli Kaarina Parikka Lehtokylästä. Tästä sukuhaarasta tuli myöhemmin Sipin jälkipolvea Jaarilaan.

Matti Kirjavaisen toisesta avioliitosta Ahjärveläisen Anna Kopran kanssa syntynyt Johanna Kirjavainen (1758-1811) avioitui Antti Moisanderin kanssa Karhulaan. Heidän tyttärensä Riitta Moisander (1788-1851) avioitui jaarilalaisen Antti Kakin kanssa. Heidän jälkipolveaan asui Jaarilassa.

Johannan ja Antin nuorin tytär Maria Kakki (1829-1898) avioitui karhulalaisen Mikko Moisanderin kanssa. Mikko tuli Karhulasta kotivävyksi Jaarilaan. Heidän lapsistaan kaksi haki puolisonsa Kakin suvusta. Juhana Moisander avioitui Hilda Kakin kanssa ja Vilhemin vaimo oli Maria Kakki. Kaikki Jaarilasta.

Sipin jälkipolven edustajat Jaarilassa olivat lähes kaikki Kakkeja ja Moisandereita. Yksi poikkeus löytyy. Pihlaisissa vuonna 1795 syntynyt Maria Kirjavainen avioitui Tuomas Halosen kanssa Jaarilaan ja he saivat neljä lasta. Tuomas ei kuitenkaan ollut syntyjään jaarilalaisia.

Antti Pyykkö (1879-1957) haki vaimonsa vuonna 1906 Jaarilasta, Hilda Kakin, Juhana Topiaanpoika Kakin talosta. Antin kulkemiset Jaarilassa ovat päässeet sanomalehtiinkin. Antti Pyykkö oli Antti Antti Murtosen ohella pelättyjä puukkojunkkareita Pihlaisista.

Juha Rajalan kymmenisen vuotta sitten julkaistun väitöskirjan Kurittajia ja puukkosankareita, väkivalta ja sen kontrollointi Kannaksen rajaseudulla 1885-1917 mukaan kylätappelut olivat yleisiä naapurikylien välillä ja vihollisuudet kehittyivät erityisen katkeriksi Kivennavan Pihlaisten ja Muolaan Jaarilan välillä. Ehkä piti olla Antti Pyykön kaltainen tappelupukari ennen kuin uskalsi lähteä Pihlaisista Jaarilaan vaimon hakuun.

Näkymä Jaarilasta Pihlaisen suuntaan. Ennen kylät näkyivät hyvin toisilleen puronnotkon toisella puolen.

Jaarilan ja Lehtokylän alueille tulevan datsakylän esittelytaulu. Portti alueelle on vasemmassa laidassa,

Seuraava teksti: Karhula

Edellinen teksti: Ahjärvi



video

26.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Ahjärvi - Ольшаники


Ahjärvi eli Olshaniki sijaitsee Kivennavan kirkonkylän pohjoispuolella Rautuun johtavan tien varrella. Olshanikissa on paljon kesämökkikyliä ja lisää rakennetaan. Kylässä on 500 asukasta, kansakoulu ja kauppa. Alueella on myös iso hotelli Olshaniki Ahjärven länsirannalla.

Suomalaisasutusta ei ole jäljellä, kylä tuhoutui jo sotien aikana.

Ahjärvi on ollut suurimpia Kivennavan kyliä melko lähellä kirkonkylää. Jo 1500- ja 1600-luvuilla siellä oli välillä 30-50 tilaa, välillä kylä autioitui kokonaan. Keskeinen sijainti sotateiden varrella oli tuolloin myös vaarallinen asuinpaikka. Ahjärvi lukuisien mäkien ja seitsemän pienen järven johdosta oli silti houkutteleva asuinsija aina uusille kaskiviljelijöille.

Ahjärvi houkutteli runsaasti venäläisiä huvila-asukkaita autonomian aikana, Suomen itsenäistyttyä huvilat tyhjenivät ja rapistuivat. Nythän näitä huviloita näyttää täällä taas riittävän.

1930-luvulla Ahjärvi oli Kivennavan isoimpia kyliä. Asukkaita oli viitisensataa ja taloja melkein sata.

Kirjavaiset Ahjärvellä

Ahjärvi oli lähellä Pihlaisten kylää, mutta Sipin jälkipolvea sinne siirtyi vasta 1700-luvun puolivälissä. 1800-luvulla Ahjärvi on Pihlaisten jälkeen merkittävin suvun asuinsija, joka kahdeskymmenes Sipin jälkeläinen asui siellä. Noin puolet siitä mitä Pihlaisissa. Henttinen, Lifländer, Toiviainen ja Räikkönen olivat suvut, jotka eniten liittyivät Ahjärvellä Sipin jälkipolveen.

Ahjärvellä ei silti Kirjavainen nimenä juuri näkynyt, mikä kertoo poikapolvien juurtumisesta Pihlaisiin. Pihlaisissa syntynyt Jooseppi Matinpoika Kirjavainen (1832-1893) muutti 1858 Riihisyrjään avioiduttuaan Maria Hiiren kanssa. Jooseppi kierteli renkinä ja läkseimenä, asui Terijoella jonkin aikaa ja muutti 1872 Ahjärvelle asuen siellä useissa taloissa eri puolilla kylää.

Raivolassa syntynyt Johannes Sakarinpoika Kirjavainen (1879-1937) avioitui Ahjärvelle Mikko Suden lesken Helena Kirjavaisen kanssa ja muutti puuskaksi Suden taloon. Johannes ei kuitenkaan jäänyt loppuelämäkseen Ahjärvelle. Hän avioitui toisen kerran Miettilään ja kolmas vaimo löytyi Kauksamolta.

1930-luvulla Ahjärven sadan talon omistajista löytyy kaksi Kirjavaisten taloa, toista asui Viljam ja Iida Kirjavainen, toisessa Anna-Mari Kirjavainen. Sipin sukua silti useassa talossa.

Seuraava teksti: Jaarila

Edellinen teksti: Jalkala


21.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Jalkala - Ильичёво

Vielä 1900-luvun alussa nämä Pitkäjärven ja Kaukjärven välissä sijainneet parikymmentä taloa kuuluivat Joutselkään, joten Jalkala ehti olla vain lyhyen aikaa oma kylänsä. Sipin poikapolvea ei Joutselän tuossa osassa koskaan asunut. Muuta Sipin jälkipolvea eli Kirjavaisten tyttäriä kylläkin.

Nykyään Jalkalan kylä on yli tuhannen asukkaan taajama.  Kylässä on huviloita, jotka on paikalliseen tapaan ympäröity korkeilla aidoilla, niin että tie on oikeastaan vain kuja niiden keskellä. Kauppa kylässä on, mutta muuten siellä ei juuri nähtävää ole.

Jalkalassa eli Iljitševossa on suomensukuisten kansojen historiallis-etnografinen museo. Museo esittelee entistä suomalaista asutusta ja kulttuuria. Varsinainen museorakennus on toisen museoidun rakennuksen ja suuren Lenininpatsaan takana. Mielenkiintoinen kombinaatio historiaa.

Museo on aikaisemmin ollut Lenin-museo. Museo on perustettu sen muistoksi, että Vladimir Iljits piileskeli täällä Jalkalassa Parviaisen talossa hieman ennen lokakuun vallankumosta. Kaupppias Parviaisen punamultaisen asuintalon ylle on rakennettu varsin suureellinen katos ja viereen on pysytytetty iso Lenin-patsas. Neuvostoliiton hajottua museon käyttötarkoitus muuttui nykyiseksi etnografiseksi museoksi, mutta Parviaisen talo ja Leninin patsas on edelleen museoon johtavan tien varrella. Näin on siis yksi suomalaisrakennus säilynyt hyvässä kunnossa.






Pietarilaiset Suomen-ystävät haluavat jakaa kuvaa suomenasutuksesta. Museo on pyytänyt suomalaista seudun asutushistoriaan liittyvää kirjallisuutta lahjoituksina, niinpä veimme sinne Kivennavan Kirjavaisten sukukirjan.
Jalkalassa asuivat Savolaisten ja Veijalaisten suvut. Tänne tuli myös jonkin verran Sipin jälkipolvea. Esimerkiksi samalla sivulla Rippikirjassa 1890-1899 on kolme Kirjavaista.

Benjam Juhonpoika Savolaisen vaimona on Pihlaisissa syntynyt Justina Mikontytär Kirjavainen. (Sukukirjan taulu 716) Kumpikin, sekä Benjam Savolainen että Justina Kirjavainen, olivat Sipin jälkipolvea. Benjam Savolainen oli sitä sekä äitinsä että isänsä puolelta.

Samalla rippikirjan sivulla löytyy toinenkin Justina Mikontytär Kirjavainen. Hän oli naimisissa Josef Matinpoika Veijalaisen kanssa. Myös tämä Justina oli kotoisin Pihlaisista. (Sukukirjan taulu 718). Ensimmäisen Justina Mikontytär on jälkimmäisen täti.Toisen isä oli Mikko Mikonpoika ja toisen Mikko Matinpoika. Sukukirjan taulu 68 selvittää näitä sukusuhteita.

Edelleen samalla rippikirjan sivulla Paavo Mikonpoika Savolaisen vaimona Helena Hiopintytär Kirjavainen. Hän oli kotoisin Patrikista. (Sukukirjan taulu 1556). Paavo ja Helena asuivat Jalkalassa myös 1930-luvulla.

Seuraava teksti: Ahjärvi

Edellinen teksti: Joutselkä


                                                     
video



18.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Joutselkä - Симагино

Joutselän tie kulkee edelleen vanhalla paikallaan, muuta muistoa ei suomalaisajasta maisemasta löydä. Paikka on erilaisia datsoja, kesämökkejä, mutta alueella ei ole palveluita. Kylän pohjoispuolitse on öljyputkilinjaus Koiviston satamaan.

Joutselän historia on värikäs ja mielenkiintoisempi mitä nykyinen maisema antaisi olettaa. Niin kuin moni muukin paikka entisellä Kivennavalla.

Erityinen maine Joutselälle on jäänyt vuonna 1555 käydystä taistelusta, jossa ruotsalaiset joukot paikallisten talonpoikien tukemana pysäyttivät suuren venäläisjoukon. 150 sotilaan osasto tukenaan 400 Äyräpään alueelta rekrytoitua hiihtämällä liikkunutta talonpoikaa voittivat Kivennavan linnakkeen voudin Jöns Månssonin johdolla lukumääräisesti kymmenkertaisen vihollisen.

Kuningas Kustaa käytti taistelua nostattaakseen sotaintoa. Hän liioitteli estoitta taistelun osapuolten voimien epäsuhtaa ja voiton tuloksia. Tosin jo puolen vuoden kuluttua tätä merkitystä ei Kustaalle taistelulla ollut. Silloin hän kirjoitti voitetun vihollisen olleen vain joukko väkeä Novgorodin piiristä ilman aiempaa kokemusta sodasta.


Taktiikka tuontitavaraa

Historioitsija Erik Jöransson Tegel käytti kuninkaan kuvausta kertoessaan Joutselän taistelusta vuonna 1622 painetussa teoksessa. Tegelin kronikka kertoo venäläisten lukumäärän taistelussa olleen 30 000.

Tegelin kuvausta on myöhemmin käytetty sotataidon historiaa käsittelevissä teoksissa. Yleensä todetaan, että Vouti Jöns Månssonin, Juho Maununpojan, sotataito sai Kustaa Vaasan muutamaan Suomea koskevia taktisia ohjeita. Uudet ohjeet perustuivat Juho Maununpojan taktiikkaan.

Ilmeisesti Jöns Månsson kuitenkin päinvastoin sovelsi kuninkaan antamia ohjeita Joutselän taistelussa. Kuningas Kustaa oli  neuvonpidoissa Viipurin linnassa useaan otteeseen kehotti sotapäälliköitään käyttämään smoolantilaistaktiikkaa Kannaksella.

Kunnia smoolantilaistaktiikasta kuuluu Etelä-Smoolannista kotoisin olleelle uudisraivaajalle ja kapinallisjohtaja Nils Dackelle. Vuosina 1542-1543 Smoolannissa, Öölannissa ja Götanman metsäalueilla noustiin verokapinaan ja kapinalliset voittivat kuninkaan armeijan useissa kahakoissa.

Kuninkaan saksalaiset palkkasoturit eivät osanneet vastata kapinallisten sissitaktiikkaan erityisen hyvin. Kapinalliset kaatoivat metsän murroksille, joihin pysäyttivät kuninkaan joukot, jonka jälkeen hyökkäsivät sivustoilta ja murrosten takaa.

 Kustaa oli vaikuttunut  smoolantilaiskapinallisten menestyksestä niin, että kehoitti käyttämään samaan taktiikkaa venäläisiä vastaan. Joutselässä Jöns Månsson teki siis vain työtä käskettyä.

Månsson teki tämän hyvin. Kun Pajari Bibikovin johtamat joukot hyökkäsivät Joutselän kautta Kivennavalle 10. maaliskuuta 1555 olivat ruotsalaiset kasanneet murroksen, jonka taakse olivat sijoittaneet viisi parin tuuman laivatykkiä lavetteina toimineisiin rekiin. Pajari Bibikov kaatui heti hyökkäyksen alussa ruotsalaistykkien yhteislaukaukseen jo ennen kuin venäläiset olivat ehtineet levittäytyä tulitaisteluun.

Venäläiset vielä huomasivat, että sivustojen metsistä ilmestyi suomalaisia suksimiehiä, jotka etenivät kaukana tiestä kohti venäläisten selustaa. Sotajoukko joutui sekasortoon ja lähti perääntymään. Suomalaiset katkaisivat venäläisjoukon paluutien, mutta eivät vähäisestä lukumäärästään johtuen pystyneet estämään venäläisjoukon pakoa. Taistelussa kaatuneita venäläisiä arvioidaan olleen kaiken kaikkiaan noin 900. Suomalaisten tappioita ei tiedetä.

Täysimittainen sota alkaa

Joutselän taistelu säästi kivennapalaiset hävitykseltä, mutta vain hetkeksi. Sota vasta alkoi tästä. Kesällä 1555 venäläiset tekivät tuhoamisretkiä Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Oulunjärven tienoille.
Ruotsalaiset hyökkäsivät Nevaa pitkin Venäjälle.

Ruotsalaisten sotaponnistelut eivät olleet varsinaisesti menestyksekkäitä. Saavutus toki oli sekin, että venäläiset eivät kyenneet estämään sotajoukon paluuta Suomeen. Seurauksena Suuriruhtinas Iivana IV kiinnitti nyt enemmän huomiota Suomen suuntaan ja rangaistushyökkäykset toteutettiin suuremmalla joukolla.

Smoolantilaistaktiikan mukaisista murroksista oli tullut Kustaa-kuninkaalle päähänpiintymä. Taktiikkaa piti sovellettaman, mutta nyt sillä ei ollut toivottua tulosta. Venäläiset hyökkäsivät tammikuussa 1556. Pienempi joukko sotaväkeä eteni Käkisalmen suunnasta Jääskeen ja Äyräpäähän. Etenemistä ei pystytty estämään. Venäläiset pystyttivät sotaleirin Äyräpäähän ja polttivat muutamia kyliä.

Kun ruotsalaisten huomio oli keskittynyt pohjoiseen eteni venäläisten pääjoukko Kannaksella jälleen Joutselän kylän kautta. Murroksista ei täälläkään ollut apua. Venäläisten pääjoukon saapui Kivennavan varustukselle. Päällikkö Nils Boije poltatti varustuksen ja pakeni joukkoineen Viipurin suuntaan. Puolustus vetäytyi Viipurin linnaan ja venäläisten pääjoukko asettui piiristystoimiin Viipurin kaupungin edustalle.Viipurin linnaa ei kuitenkaan kovin ponnekkaasti pyritty valtaamaan vaan venäläiset keskittyivät nyt Ruotsin puolen rajapitäjien hävittämiseen ja tuhoamiseen.

  Raja väestön kannalta

Venäjä pyrki  asutusta ja väestöä tuhoamalla lopettamaan ryöstöretket Suomen puolelta Venäjälle. Mutta kuinka kärkästä rajan rahvas näihin ryöstöretkiin ja rajan takaisiin hirmutöihin oli ollut? Joutselän taistelussa oli käytetty talonpoikaisjoukkoja ratkaisevassa roolissa. Erilaisia kosto- ja ryöstöretkiä oli tehty Kivennavalta Venäjän puolelle jo miespolvien ajan. 

Silti esimerkiksi ruotsalaisten sotaretkelle Nevaa pitkin ei täältä ollut helppoa saada väkeä lähtemään. Kotiseutujaan se puolusti, mutta pidemmälle ei haluttu mennä. Raja oli epämääräinen kahden suurvallan verotusraja jonka linjauskin oli kiistanalainen. Paikallinen väestö liikkui rajan yli miten halusi. Ihmisillä oli sukulaisia rajan takana ja kauppaakin sinne tehtiin. Samaa karjalaisväestöä molemmin puolin rajaa.

Mikä oli rahvaan näkemys vihollisesta? Sotajoukkojen liikkeistä varoitettiin vihollispuolen kyliä, jotta nämä ehtisivät piilopirtteihinsä. Näin tehtiin puolin ja toisin. Ehkäpä Ruotsi ja Venäjä olivat tuohon aikaan rajaseudun asukkaille samanlainen riesa ja rasite riippumatta siitä kummalla puolen rajaa savupirtti sattui sijaitsemaan.

Joutselän rahvas oli toistuvasti sodan jaloissa.  Suuri Venäjän sota päättyi Moskovan rauhaan 1557, mutta Pitkäviha alkoi jo 1570 kestäen melkein vuosisadan vaihteeseen. 

Vielä 1600-luvun alkupuolellakin Joutselän kylän väestö vaihtui tiheästi. Esimerkiksi  vuoden 1633 maakirjaan kirjattiin Joutselässä kahdeksan tilaa. Paavo Suutari oli muuttanut pois, Matti Pessa karannut Novgorodin lääniin, Antti Niilonpoika karannut Venäjälle, Olli Pellinen karannut Hiitolaan, Lauri Kotselkä karannut jonnekin, Lauri Laurinpoika karannut Inkeriin, Lauri Hänninen karannut ja kuollut Inkerissä ja Lauri Hamunen karannut Venäjälle. Kaikki kylän tilat siis autioina.

Kirjavaiset Joutselässä

Vuodesta 1652 Joutselän maakirjoissa  on Erkki Kirjavaisen (Sukukirjan taulu 9) tila. Hän oli Sipi Kirjavaisen nuorin poika. Vuoden 1657 henkikirjassa luetellaan Erkki Kirjavainen, hänen vaimonsa Malin Vilpuntytär ja poika Lasse Erkinpoika Kirjavainen. 

Lasse Kirjavainen avioitui Liisa Simontyttären kanssa. He saivat kolme poikaa, Martin, Antin ja Heikin. Kaikki kolme avioituivat ja ainakin Martti Lassenpojalla on poika. Sipi nimeltään. Kirjavaiset pysyvät Joutselässä. Vuonna 1708 henkikirjassa luetellaan Martti Kirjavainen vaimonsa kanssa, Antti Kirjavainen ja veli Heikki Kirjavainen. 

Isonvihan jälkeisessä maarevisiokirjassa 1727 Kirjavaisia ei Joutselässä ole. Martti Kirjavaisen tila on nyt Pärttyli Jaakonpoika Alasen hallussa ja Heikki Kirjavaisen tila on Pauli Simonpoika Henttisen.

Myöhemmin Sipin poikapolvea ei Joutselkään enää tullut, Sipin jälkipolvea siellä kuitenkin jonkin verran asui. Riitta Yrjöntytär Kirjavainen Kukonmäeltä tuli 1772 Torikan sukuun, avioitui Salomon Aapronpoika Torikan kanssa. Ristiina Matintytär Kirjavainen Holttilasta avioitui lintulalaisen Pekka Estländerin kanssa ja Lintulasta he muuttivat Joutselkään. Anna Tuomaantytär Kirjavainen Pihlaisista avioitui Joutselkään Taavi Pelkosen kanssa. Heillä oli ainakin 11 lasta. Eeva Mikontytär Kirjavainen Pihlaisista avioitui Juho Joosepinpoika Savolaisen kanssa ja Helena Hiopintytär Kirjavainen Ikolasta avioitui Paavo Mikonpoika Savolaisen kanssa.

Sipin jälkipolvea on myös Mikko Marianpoika Kirjavainen (Sukukirjan taulu 1509). Mikko syntyi Polviselässä, avioitui Joutselässä ja muutti myöhemmin perheineen Pietariin.

Joutselän taistelu nostetaan kunniaan

Joutselän taistelun glorifiointi pääsi vauhtiin Suomen itsenäistyttyä. Löytyi konkreettinen esimerkki historiasta, missä suomalainen vastasi kymmentä ryssää. 1930-luvulla kirjoitettiin historiaa, jossa Suomen identiteettiä itsenäisenä kansakuntana vahvistettiin. Vihollinen oli aina tullut idästä.

Vuonna 1931 Kellomäellä sijainnut Polkupyöräpataljoona 1 pystytti vuonna 1931 Joutselän taistelun muistomerkin Joutselkään Mainilan ja Kuokkalan teiden risteykseen. Muistomerkin sisään kätkettiin sinetöity rasia, missä oli ajankohdan rahoja, sanomalehtiä ja Juhana Skytäntyttären Alma Karjalaisen perheen valokuvia ja henkilötietoja. Alma Karjalaisen veli Antti Skyttä oli naimisissa Sipin jälkipolviin kuuluneen Maria Pelkosen kanssa. (Sukukirjan taulu 628)

Muistomerkin suunnitteli Aarno Karimo ja muistomerkin graniittisessa laatassa oli teksti:

1555 maaliskuun 1 pnä Kivennavan linnamiesten ja kannakselaisten 
talonpoikien vähäinen joukko löi näillä Joutselän kunnailla 
suurilukuisen vihollisarmeijan. PPP I pystytti tämän muistomerkin 
isien teon kunniaksi 1931 

Joutselän taistelun väitetään toimineen myös talvisodan mottitaisteluiden esimerkkinä.

Vuonna 1963 venäläiset murskasivat muistomerkin ja täyttivät sillä vieressä olevan kuopan. Lopullisesti jäänteet peittyivät vuonna 1975 tienristeystä kunnostettaessa. 

Helsinkiin Santahaminassa on vuonna 1981 pystytetty Joutselän taistelun näköismuistomerkki ja Uudenmaan jääkäripataljoona on vuodesta 1928 lähtien viettänyt perinnepäiväänsä 11.3.  Joutselän taistelun kunniaksi. Polkupyöräpataljoona I on pystyttänyt Sodankylään toisen näköismuistomerkin.

Joutselän taistelun muistomerkki on nyt haudattu ukonputkiviidakon keskelle
















Näköiskopiot muistomerkistä löytyvät Santahaminasta ja Sodankylästä

13.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Lintula - Линтульский (Огоньки)

Lintulan rauniot muutama vuosi sitten

Lintula on Viipurista Pietariin johtavan valtatien varrella hieman ennen kuin käännytään Terijoelle. Paikka on melko huomaamaton. Pietarintieltä käännytään sinisen ladolta näyttävän rakennuksen kohdalla. Kapealla tiellä on bussin parkkipaikaksi sopiva levennys ennen kuin tie kääntyy jyrkästi vasemmalla ja nousee mäelle.

Seuramatkoilla väki on noussut tässä jaloittelemaan. Osa suomalaisturisteista on jäänyt tekemään kauppoja perässä henkilöautollaan ajaneen kauppamiehen kanssa, osa on kiivennyt katsomaan raunioita mäen harjalla. Isot graniittilohkareet ovat näyttäneet entisen Lintulan luostarin kirkon paikan.

Lintulan kirkko nyt
Tällä matkalla emme turistipaikoissa juuri kierrelleet. Nyt olemmeKivennavan historian kannalta mielenkiintoisessa paikassa. Jotka täällä ovat käyneet muutama vuosi sitten näyttävät kokevan melkoisen yllätyksen. Mikään ei tien varressa varoita asiasta. Vasta luostarin pihalla näkyy, että kirkkorakennus on nyt olemassa samanlaisena mitä se oli ennen sotia. Leveät kiviportaat, korkeat graniittipengerrykset ja niiden päällä jykevä kirkko.

Oleellista tässä on, että Lintula on nyt elävä luostari, tosin sivuluostarina toimiva.

Kirjavaiset Lintulassa

Lintulan luostari ei liity Kivennavan Kirjavaisten sukuhistoriaan. Lintulan alue on yksi Sipin poikapolvien entisistä asuinseuduista. Luostari perustettiin tänne myöhemmin. Täällä on asutellut samaa Juhon (1640-1710) sukuhaaraa, jonka jäljillä olimme jo Patrikissa ja Ikolassa.

Juhon vanhin poika Simo (1667-1740) eli Holttilassa. Simon nuorin poika Matti (1725-1779) avioitui lintulalaisen Kerttu Hannukaisen kanssa ja he saivat seitsemän lasta, joista kolme selvisi aikuisikään ja avioitui. Perhe asui ensin Holttilassa, mutta muutti Lintulaan 1760-luvulla. Matin kuoltua Kerttu lapsineen asettui asumaan Patrikkiin.

Matin ja Kertun vanhin poika Antti (1751-1798), joka syntyi Holttilassa, avioitui voipialalaisen Riitta Huoposen kanssa. He saivat myös seitsemän lasta ja perhe asui ensin Lintulassa. Antti ja Riitta perheineen muutti Patrikkiin 1780-luvulla Antin äidin mukana.

Matti oli ensimmäinen Sipin poikapolven edustaja, joka asui Lintulassa, mutta Sipin jälkipolvea asui täällä jo aikaisemminkin. Johannes Ahvenainen ja Riitta Kuortti muuttivat Lintulaan vuonna 1754.
Johannes oli Maria Kirjavaisen vanhin poika. Johanneksen äiti oli Matin isosisko. Matti oli muuttanut Lintulaan sisarenpoikansa perässä.

Lintula oli hovitila. Jo Pietari Suuren aikana Kivennavalta olivat saaneet lahjoitusmaita Viipurin komendantti Nejelov ja hänen kuoltuaan hovineiti Anisia Tolstoi. Vuonna 1741 oli Lintulan hovitila ja siihen kuuluneet Kivennavan kylät lahjoitettu hovimarsalkka Dmitri Sepeleville, jolta ne joutuivat testamentin kautta Suvalov-suvulle vuoteen 1768 asti. Sitten lahjoitusmaa kulki kauppatavarana ollen Tsernisev, Soltikov, Orlov ja Metlev suvuilla kunnes Venäjän kruunu osti osan Lintulan hovin maista asetehtaan alaiseksi ja loputkin siirtyivät vuonna 1820 Venäjän tykistödepartementin haltuun. Kivennapa ja Lintulan hovi olivatkin Systerbäckin kivääritehtaan omaisuutta siihen asti, kunnes Suomen valtio lunasti lahjoitusmaat 1879-1882.

Monta perhettä Kirjavaisia asusti täällä 1700-luvun loppupuolella ja täältä he muuttivat lähikyliin.

Rautatieonnettomuudesta syntyi luostari

Keisarillinen junaonnettomuu
Pyhän Kolminaisuuden yhteiselämäluostarin kohoaminen Kivennavan luterilaiseen pitäjään juontaa alkunsa rautatieonnettomuudesta vuonna 1888. Se ei ollut mikään pikkuonnettomuus, vaunujen suistuminen kiskoilta aiheutti kymmenien ihmisen kuoleman.

Merkittävää oli, että onnettomuus kohtasi keisari Aleksanteri III:n seuruetta. Myös Keisarin vaunu putosi kiskoilta, mutta ei kaatunut eikä murskautunut niin pahoin, kuin useat muut keisarillisen junan vaunuista.

Onnettomuudesta joutui syytettyjen penkille salaneuvos Feodor Petrovits Neronov. Neronov oli rautateiden johtava virkamies, mutta onnettomuus ei ollut hänen laiminlyöntiensä syytä. Neronov kuitenkin tuomittiin kuolemaan. Hän vältti tuomion täytäntöönpanon lahjoittamalla puolet maaomaisuudestaan hyväntekeväisyysyhteisölle, joka ryhtyi rakentamaan turva- ja koulukotia kodittomille tytöille Neronovin entisille tiluksille Lintulaan. Virkansa hän kuitenkin menetti.

Neronovin isä oli pappi Peter Nero, joka oli perustanut naisten luostarin Kazaniin ja Neronov seurasi isänsä esimerkkiä rakennuttamalla Lintulaan Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Uuden naisluostarin elementit olivat siis olemassa, mutta ”vääräuskoista” ortodoksista luostaria ei Kivennavan seurakunnassa haluttu nähdä. Pelättiin sen käännyttävän tyttöjä isien uskosta ja venäläistävän väestöä.

Senaatti vastusti luostaria

Tuolloin yhä lisääntyvä venäläisvaikutus oli väestöstä uhkaavaa siitä huolimatta, että elämisen ehdot olivat yhä useammalla yhä enemmän kiinni Pietarin läheisyydestä. Karjalan Kannas oli se osa suuriruhtinaskuntaa, jossa venäläisyys oli läsnä selvimmin. Joten täällä myös pidettiin tiukasti kiinni Ruotsin vallan aikaisista tavoista ja lainsäädännöstä, jonka oli luvattu Suomessa säilyvän. Uskonnollisen toiminnan ns. suvaitsevaisuussäädöksissä oli luostarilaitos kielletty. Valamon luostaria ei sentään uskallettu lakkauttaa.

Senaatti sai vuonna 1894 käsiteltäväkseen Neronovin ja hänen vaimonsa lahjoituksiin perustuvan esityksen ortodoksisen naisluostarin perustamisesta Lintulajoen varrella olevalle tilalle. Senaatti hylkäsi suunnitelman vuonna 1781 vahvistettuun perustuslakiin viitaten. Erityisesti tyttöjen turvakoti ja koulu epäilyttivät, haiskahtivat käännytyskeskukselta.

Luostarihanke sai kuitenkin tämän jälkeen vahvaa tukea korkeilta virkamiehiltä ja keisari Nikolai II allekirjoitti luostarin lupakirjan vuonna 1895. Lintulan luostari oli perustettu. Ehtona oli, että luostarin tuli toimia vain kreikkalaiskatolisen väestön piirissä eikä Suomen valtiolta pidä vaatia avustuksia luostarin ylläpitoon.

Luostarin monet vaiheet

Luostarin toimintaa siivittivät lahjoitukset. Suurin osa Kivennapaa oli venäläisen aateliston omistamaa. Vuoden 1870 jälkeen Hämeenlinnasta Pietariin rakennettu rautatie mahdollisti muutaman tunnin matkan Pietarista Kannaksen maaseudulle, joka oli pietarilaiselle kuin ulkomaille matkustamista. Venäläisiä huviloita ja kartanoita nousi kaikkialle Lintulan ympäristöön. Terijoelle oli täältä matkaa vain 15 kilometriä. Lintulan luostarikin omisti Kannaksella huviloita, joita se vuokrasi ja sai näin lisätuloja.

Pitkänäperjantaina 1916 yöllä sytytettiin Lintulan luostarin kirkko tuleen. Maanomistaja ja huvila-asukas ruhtinas Ivan Saltykov rakennutti luostarille uuden kirkon, mutta luostari ei selvittämättömäksi jääneestä tuhopoltosta koskaan täysin toipunut. Lisäksi Suomen itsenäistyminen muutti täysin luostarin toimintaympäristön. Saltsykovin huvila purettiin ja tiilet myytiin Äyräpään kunnalle. Äyräpää käytti nämä uuden kirkon rakennustyössä.

Nyt luostari eli puutteessa. Suurin osa sisarista oli Venäjältä tulleita ja monet vielä vuonna 1926 vailla Suomen kansalaisuutta. Etsivän keskuspoliisin Terijoen alaosaston kanta sisariston kansalaisuushakemuksiin: ”Jäljellä olevista on kuluvana vuonna 20 nunnaa pyrkinyt maan kansalaisiksi, turvatakseen heti siten Suomessa olonsa, mikä ei kuitenkaan ole vähimmässäkään määrässä suotavaa.”

1930-luvulla luostari kaikesta huolimatta pääsi taas jaloilleen. Lintulan nunnat möivät Terijoen torilla omenoita ja kananmunia ja veivät hevosella maitoa Terijoen varakkaille asiakkaille. Viipurissa he möivät vihanneksia, viljaa ja koivuhalkoja. Muutama suomalainenkin liittyi luostarin sisaristoon.

Talvisodan alla lokakuussa 1939 annetussa evakointimääräyksessä nunnia käskettiin ottamaan mukaan vain viiden päivän muona. Sisaristo luuli palaavansa luostariin jonkin ajan kuluttua. Yksi sisar otti mukaan yhden ikonin ja tämä Jerusalemilaisen Jumalanäidin ikoni on ainoa esine, joka on jäljellä vanhasta Lintulasta.

Uusi suomalaistunut Lintula toimii Heinävedellä Palokin kylässä ja vielä uudempi Konstantinoksen ja Helenan nunnaluostarin sivupisteenä Ogonkissa entisen Lintulan luostarin paikalla.




Vuodesta 2008 on ristisaatto kulkenut elokuussa pääluostarista Lintulaan
Uusi kirkko on kopio entisestä
Ogonkin pieni risteys jää helposti huomaamatta, eikä valtatielle näy merkkiäkään luostarista



7.9.2015

Sipin jalanjäljillä: Raivola - Рощино



Raivola on nykyisin kaupunkikunta Leningradin alueen Viipurin piirissä.  Raivola on siis sekä kunta että kunnan keskustaajama Pietari-Viipuri rautatien ja valtatie M10 varrella. Kunnan pinta-ala on nelisensataa neliökilometriä.

Kannaksella matkustaneille Raivolan nykyiset nähtävyydet ovat tuttuja. Lintulan lehtikuusimetsä, Mannerheim-linjan varustukset, Edith Södergranin hautamuistomerkki...


Raivolan taajama kasvaa nyt nopeasti, Pietarilaiset rakentavatympäristöön datsojaan ja alue on muutenkin suosittua lomanviettoseutua. Teollisuutta ja tuotantolaitoksia on alueella paljon.

Raivolan taajamakeskus on pari kilometriä rautatieasemalta koilliseen. Siellä on paljon erilaisia kauppoja ja torialue. Myös rautatieasemalla on useita kauppoja ja muutama kahvila.

Ruukki ja rautatie

Suomalaisen asutuksen aikaan Raivolan oli merkittävä kylä silloisessa Kivennnavan kunnassa. Alkuun pieni kylä, muutaman talon rypäs. 1500- ja 1600-luvuilla talojen ja asukkaiden määrä vaihteli, kuten näillä seuduilla muuallakin. Voudintileissä ja maakirjoissa pääosa tiloista oli merkittynä autioiksi, vuonna 1635 kylää ei ollut lainkaan.

Ison Vihan jälkeen olot rauhoittuivat. Kivennapa oli nyt irti muusta Suomesta ja osa Venäjää. Täällä Vanhaksi Suomeksi kutsutulla voittomaalla Ruotsin lait pidettiin kuitenkin voimassa. Raivola kasvoi. Vuoden 1727 maareviisiossa asuttuja tilojakin oli jo yli kaksikymmentä.

Raivola kuului Lintulan lahjoitusmaihin, joka käsitti samalla koko Kivennavan pitäjän. Alueen omisti kamariherra, kreivi Peter Ivanovitš Soltikov, joka sai vuonna 1800 luvan perustaa ruukin järvi- ja suomalmien sulattamiseksi. Työväeksi Soltikov tuotti Venäjältä maaorjia.

1808 Ruotsi menetti koko Suomen Venäjälle ja alkoi autonomian aika. Kivennapa oli taas yhteydessä muuhun Suomeen. Lahjoitusmaakausi jatkui kuitenkin 1880-luvulle. Ruukki lopetti toimintansa 1874, mutta tilalle kasvoi muuta teollisuutta, sähkölaitos, saha, mylly.

Kylä oli jakautunut Alaraivolaan ja Yläraivolaan. Ruukki oli Ala-Raivolassa, siellä asuivat venäläiset. Suomenkylän harjulla eli Ylä-Raivolassa asuivat suomalaiset.

Suurten nälkävuosien aikana rakennettiin hätäaputöinä Riihimäki-Pietari rata, jota myös nälkäradaksi tai luuradaksi sanottiin. Rata valmistui Pietariin asti vuonna 1870 ja Raivolan asema otettiin käyttöön.

Nyt myös rautatieasema muodosti Raivolassa oman asutuskokonaisuutensa.
Paljon muutakin muuttui. Rata houkutti Pietarilaisia rakentamaan kesähuviloita alueelle, rahdinajo hevosilla suuntautui nyt Pietarin sijasta rautatien varteen, paikalliset odottelivat vossikkakuskeina kesävieraita asemalla.


Kirjavaiset Raivolassa

 Sipin jälkipolvea syntyi Raivolassa 1800-luvulla toistasataa. Myös poikapolvea muutti Raivolaan, niin että sukunimeltään Kirjavaisia syntyi Raivolassa viitisenkymmentä.

Pihlaisissa syntynyt Yrjö Matinpoika Kirjavainen (1782-1835) nai Saara Juhontytär Nokkosen ja meni Raivolaan Nokkosille kotivävyksi vuonna 1807. He saivat kahdeksan lasta.

Viittä vuotta aikaisemmin Maria Matintytär Kirjavainen (1783-1818) Pihlaisista oli avioitunut miniäksi Raivolaan Ronneille. Jaakko Ronni ja Maria Kirjavainen saivat kaksi lasta, mutta heillä ei ole enää jälkipolvea.

Tuomas Matinpoika Kirjavaisella (1829-1892) ja Eeva Tuomaantytär Pimiällä (1834-1877) sen sijaan on runsaasti jälkipolvea. Tuomas muutti kotivävyksi Pimiöille Raivolaan vuonna 1854. Myös Matti Paavonpoika Kirjavainen (1862-1915) avioitui kotivävyksi Raivolan Pimiöille. Tämä tapahtui kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Matti Kirjavainen ja Katri Joosepintytär Pimiä saivat kymmenen lasta.

Raivolan ja Kivennavan kasvukipuja

Jonkin aikaa Äyräpään kihlakunnassa tapahtui enemmän väkivaltarikoksia kuin missään muualla Suomessa. Suurimman osan 1800-luvusta kihlakunta kuului maan rauhallisimpiin, vuosisadan loppupuolella henkirikokset ja muut tuomioistuimiin saatettu väkivalta lisääntyivät räjähdysmäisesti 1890-luvulla. Piiloon jäävä väkivalta ilmeisesti lisääntyi samassa suhteessa.
Käkisalmen sanomat 2.9.1910

Kivennavan käräjäkuntaan sijoittui lähes puolet koko Äyräpään kihlakunnan väkivaltatapauksista. Erityisesti 1905-1906 Kivennavan "rantapuolen" väkivaltatapausten määrä lähes kolminkertaistui. Tämä väkivalta-aalto oli Raivolan, Terijoen ja Kuokkalan miesten aikaansaannosta. Väkivalta toki lisääntyi myös muualla Kivennavalla tuohon aikaan.

Jatkossa Raivolan ja Terijoen ero muuhun alueeseen vain kasvoi. Vakava väkivalta sijoittui Kivennavalla etupäässä liikenneväylien varrelle, mutta sitä esiintyi myös syrjäkylissäkin.

Poikajoukkojen kylätappelut raaistuivat. Tupakaiset ja häät olivat tapahtumia, jossa kylän pojat ottivat mittaa naapurikylän pojista, jotka kylältä tyttöjä olivat viemässä. Esimerkiksi Matti Kirjavaisen murha tapahtui Pihlaisissa nuorimman pojan tupakaisissa.

Erityisesti Raivolassa väkivallalla oli osittain etninen luonteensa. Kylä oli jakautunut Ala- ja Yläraivolaan ja lisäksi rautatieasema muodosti oman asutuskokonaisuutensa.

Ala-Raivolaa kutsuttiin myös Ruukiksi entisen rautatehtaan johdosta. Siellä asuivat venäläiset.
Suomenkylän harjulla eli Ylä-Raivolassa asuivat suomalaiset.

Toinen kysymys, joka väkivaltaan eritysesti Raivolassa liitettiin oli runsas salakapakointi, pirtun salakauppa ja salakuljetus, kuten tuosta lehtileikkeestä Käkisalmen sanomista voi lukea:

"..Lähimmiltä rautatieasemilta matkustaa erittäinkin sunnuntai-päivinä suuret joukot miehiä Raivolasta ostamaan (pirtua), eikä näiden koskaan tarvitse tyhjin käsin pois palata! Kun tähän vielä lisätään väkijuomien nauttimisesta seuraavat tappelut ja riidat, onkin tämän salakuljetuksen ja salakapakoimisen vaikutus jokaiselle selvillä..."

Kulttuuria Raivolasta


Raivolan taajamassa Onkamojoen varrelle on runoilija Edith Södergranin muistomerkki. Södergran syntyi Pietarissa. Elämänsä loppuvuodet hän eli yksinäisenä ja köyhänä Raivolassa. Hänet haudattiin huvilansa puutarhaan. Alkuperäinen Wäinö Aaltosen veistämä Södergranin hautamuistomerkki tuhoutui vuonna 1939. Onkamojoen rannalle, keskelle Raivolan taajamaa, mutta rauhalliselle paikalle pystytettiin uusi muistomerkki vuonna 1960.

Edithin vanhemmat olivat kotoisin Närpiöstä ja Perniöstä ja muuttivat Raivolaan isän saatua sahanhoitajan pestin.

Edith Södergran oli ensimmäisiä suomalaisia moderneja runoilijoita. Edithin isä kuoli keuhkotautiin 1907. Edith itse sairastui samaan tautiin seuraavana vuonna. Työkseen Edith kirjoitti ja käänsi, mutta talous oli tiukalla. Hän joutui kirjaimellisesti myymään vaatteita yltään saadakseen rahaa ruokaan. Hän myös valokuvasi silloin, kun siihen oli varaa.
 
Edith Södergranin muistomerkissä lukee:

Se här är
evighetens strand
Här brusar
strömmen förbi
och döden
spelar i buskana
sin samma
entoniga melodi
Edith Södergran 4.4.1892-24.6.1923
Rest av Finlands Svenska Författareförening



Raivolassa asustivat jonkin aikaa myös runoilija Ilmari Pimiä ja kirjailija Olavi Paavolainen. Paavolaisen ja Pimiän suvuilla on vahvat sidokset Kirjavaisten sukuun, niinpä nämä kummatkin, Ilmari Pimiä ja Olavi Paavolainen olivat myös Sipi Kirjavaisen jälkipolvea.

Ilmari Pimiän isä Kivennavan kirkon suntio Mikko Pimiä ja isoisä maakauppias Juho Pimiä. Yhteys Kirjavaisiin tulee 1700-luvulta Voipialasta Pietari Pimiän ja Anna Kirjavaisen kautta (sukukirjassa Taulu 32)

Olavi Paavolaisen isä oli juristi ja kansanedustaja Pekka Paavolainen, isoisä maakauppias ja lampuoti Pietari Paavolainen. Olavi Paavolaisen isoisän isä oli Antti Paavolainen Vuottaalta. Täältä tulee yhteys Kirjavaisiin, Kuortin suvun kautta.

Antti Paavolainen oli naimisissa Maria Kuortin kanssa, jonka äiti oli Valpuri Kirjavainen Pihlaisista. (sukukirjassa taulu 102)

Lähellä Edith Södergranin muistomerkkiä, Edithin entisen talon puutarhassa, on Totti-kissan muistomerkin.Totti oli Edithille lyckokatt, onnenkissa. Muistomerkissä on vain venäjänkielinen teksti.






Seuraava teksti: Lintula

Edellinen teksti: Patrikki












4.9.2015

Sipin jalanjäljillä Ikola - Patrikki - Озерки





Ikolan kylä ja kylästä vähän syrjässä olevat Patrikin talot sijaitsivat Kivennavan Kirkonkylästä muutama kilometri etelään, kohti Raivolaa.

Patrikki oli Ikolan kylän vanhinta asutusta, Patrikkijärvien rannalla ja 1700-luvulla vielä tiettömien taipaleiden takana. Ikolan muihin taloihin pääsi Patrikista talvella järvenselän yli parin kilometriä, kesällä matkaa tehtiin naapuriin hankalasti soita ja järviä kiertäen.

Järvet ovat aitojen takana

Patrikkiin mekin nyt yritimme. Tiet olivat kunnossa, mutta vastassa oli ajokieltomerkkejä. Patrikin järvet näyttivät ympäröidyn datsakylillä. Kiinni olevat portit ja korkeat aidat estävät rantaviivaan tutustumisen. Aivan pitkän ja mutkaisen metsätien loppupäässä on vanhempi datsa-alue, joka ei ole tiukasti aidattu. Sieltä olisi ilmeisesti päässyt kurkkaamaan rantaankin, mutta ei autotietä. Emme viitsineet lähteä tällä kertaa kävellen katsomaan, vaikka mitään estettä sille ei olisi ollut.

 Aidan takaa kurkkiminen johtaa mielikuvaan, että datsakylät tarjoavat asukkailleen monipuolista aktiviteettiä. On monenlaista liikkumiseen viittaavaa, tenniskenttä, pitkä rivi maastomönkijöitä. Ympäristön kangasmetsät ovat täynnä mustikanvarpuja, joissa kiilteli varsin hyvän näköinen mustikkasato. Viihtyisää kesänviettomaastoa.

Holttila nyt sivutettiin

Ikolaan ja Patrikkiin saapui Kirjavaisten poikapolvea 1700-luvun loppupuolella Holttilasta. Holttila on nykyisin näitä tiettömien taipaleiden taakse hävinneitä asumattomia kyliä, joten sekin tuli ohitettua. Holttila autioitui 1950-luvulla.

Pieni kylä Holttila oli suomalaisasutuksenkin aikana. Nimensä se oli saanut ensimmäisten asukkaiden mukaan. Sipi Holttinen asui kylän ainoaa taloa. 1600-luvun alkupuolella. 1630-luvulla tiloja oli kaksi, toinen Pekka Holttisen, toinen Pekka Villinkoukun. Pekka Holttinen karkasi veroja Venäjän puolelle.

Kirjavaisten poikapolviin Holttila liittyy 1700-luvulla. Ensimmäinen Kirjavainen Holttilassa oli Simo Juhonpoika Kirjavainen (1667-1740). Hänen patronyyminsä viittää Kurkelassa asuneeseen Juhoon. Juho on saattanut syntyä Kurkelassa, mutta varmuutta tästä ei ole. Ensimmäiset kirjaukset hänestä ovat vasta 1727 maarevisiokirjassa.

Simolla oli poika Aatami, Juho ja Matti. Nämä muuttivat Lintulaan, Kanalaan. Seuraava sukupolvi asui myös Kurkelassa, Kauksamossa ja Ikolassa. Tämä sukuhaara kulki siis etupäässä näissä Kurkelan lähikylissä, Kauksamon ja Kurkelan välillä.

Holttilassa sukunimeä Kirjavainen ei myöhemmin ollut, mutta Kuortti on siellä Sipin jälkipolvea edustava sukunimi vielä 1900-luvulla. Ehkä sielläkin tulee vielä joskus käytyä.

Ikolan ensimmäiset Kirjavaiset

Holttilasta Ikolaan saapuneet Matti Simonpoika Kirjavaisen kaksi poikaa olivat Kauksamon sukuhaaraa. Vanhempi veljistä Antti Kirjavainen (1751-1798) muutti perheineen Ikolan Patrikkiin, Yrjö Kirjavainen (1757-1819) Ikolaan. Yrjöllä oli 32 lastenlasta.

Ikolan kyläkirjassa todetaan, että 1930-luvulla Jooseppi ja Hanna Kirjavaisen omistama Patrikki niminen talo olisi ollut kylän ensimmäisiä tiloja. Patrikin nimi mainitaan vuonna 1559 maanmittauksen yhteydessä ja Patrikin kylä olisi kuulunut Kirjavaisten suvulle koko olemassaolonsa ajan.

1600-luvun henkikirjat taas kertovat, että tilat autioituivat ja väki vaihtui. Ikosen suku näyttää kuitenkin olleen melko pysyvää, Ikosia on monta taloa. Heikki Patrikki on näillä rannoilla 1702 ja Nuutti Patrikki 1705. En löytänyt lähdettä, missä Kirjavaisia olisi ollut ennen 1700-luvun loppupuolta.

Maria Kirjavaisen tarina

Kirjavaisia Ikolassa ja varsinkin Patrikissa oli paljon 1800-luvulla. Yhdestä heistä, Maria Kirjavaisesta (1820-1869) olen jo kerran tässä blogissa kirjoittanutkin. Ikolan kyläkirjassa Niemelän talossa Maria mainitaan, mutta talon historiaa on Entiset Ikolalaiset ry oikaissut tuntuvasti.

Marian isä oli Pekka Kirjavainen, talonpoika Patrikissa, äiti oli Loviisa Jäkkönen Tirttulasta. Marian isä Pekka kuoli 1837. Vilhelm Martinpoika Korhonen ryhtyi pitämään taloa Loviisa Jäkkösen uutena aviopuolisona. Vilhelmille lohkottiin erilleen tila Kirjavaisten suuresta sukutilasta. Ennestään Patrikissa oli kaksi tilaa, Vilhelm Korhonen isännöi nyt kolmatta.

Maria Kirjavainen avioitui 1844 Olli Havian kanssa. Maria ja Olli muuttivat Korhosen taloon Marian äidin luokse. Myös Marian veli Mikko Kirjavainen muutti samaan taloon. Hän oli naimisissa Brita Tikan kanssa. Korhosen talo oli elämää täynnä. Maria ja Olli saivat neljä lasta. Mikko ja Brita saivat yhden pojan, Pietari Kirjavaisen. Talon väkeen kuuluivat myös isännän veljenpojat Antti ja Tuomas vaimoineen ja lapsineen.

Talon isäntä Vilhelm Korhonen kuoli  keväällä 1851. Maria Kirjavaisen mies Olli Havia kuoli heti perään, kaksi päivää ennen Vilhelmin hautajaisia. Kesän jälkeen syksyllä kuoli Marian veli Mikko. Taloa hallitsi nyt Vilhelmin leski ja Marian äiti Loviisa Jäkkönen. Miesväkeä talo sai Marian veljen lesken Brita Tikan mentyä naimisiin Mooses Lempisen kanssa. Lempinen muutti taloon kotivävyksi ja tästä alkoi varsin mielenkiintoinen aika myöhemmin Niemeläksi sanotun talon historiassa.

Eipä aikaakaan kun neljättä vuotta leskenä ollut Maria Kirjavainen oli raskaana ja synnytti pojan. Lapsi sai kasteessa nimen Mooses Kirjavainen. Isästä ei kirkonkirjojen mukaan ole tietoa. Parin vuoden päästä Maria sai tytön, Saara Kirjavaisen. Taas pappi raapusti rippikirjan huomautussarakkeeseen Marian kohdalle: Oäkta barn.

Kului vielä pari vuotta ja Mooses Lempisen vaimo Brita Tikka kuoli. Marialle syntyi vielä kaksi aviotonta lasta Britan kuoleman jälkeen, Paavo ja Loviisa. Mooses Lempinen otti Maria Kirjavaisen aviovaimoksi vuonna 1863 mutta Marian neljä aviotonta lasta pysyivät kirkonkirjoissa äpärinä. Maria ja Mooses saivat vielä yhden aviolapsen vuonna 1864, Matti Lempisen Marian äiti Loviisa Jäkkönen kuoli 1868 ja Maria kuoli seuraavana vuonna.

Mooses Lempinen avioitui vielä Saara Nuutintytär Kaurasen kanssa vuonna 1877. Saaralla oli naimisiin mennessään parikymppinen avioton lapsi Varpu. Yhteisiä lapsia Mooseksella ja Saaralla ei ollut.

Onkohan noissa datsakylissä nykyisin yhtä vivahteikasta elämää?

Tilojen jako kiihtyi

Muiden Patrikin talojen isännöinti oli tavanomaisempaa. Tultaessa 1900-luvulle tiloja oli Patrikissa yhdeksän ja isännän nimenä Kirjavainen enää kahdella tilalla. Kolme tilaa oli Lempisillä, kaksi Suikkareilla. Tepponen ja Grön isännöivät kumpikin tilaansa.

1930-luvulla Patrikin tilat jo jakautuneet 16 osaan. Kotivävynä kylään tullut Lempisen suku oli isäntänä kahdessa entisessä Kirjavaisen talossa. Kirjavaisten taloja oli edelleen kaksi, toki useampi talo muistettiin kyllä entisenä Kirjavaisten suvun talona. Patrikissa asui runsaasti Sipi Kirjavaisen jälkipolvea.